Ja tytön silmät säihkyivät aivan kuin hän jo puuhaisi oppilaittensa kanssa.
"Tosiaankin, tee se! Oppilaita ei sinulta tule puuttumaan — ei ainakaan miespuolisia", ihastui Katri tuumaan.
"Sirkka-rukka!" pahoittelin minä. "On surkeata, että sinun, jolla kerran oli omaisuutta, täytyy antautua leipätyöhön, vaikka opintosi ovat kesken."
"Mitä surkeata siinä on! Päinvastoin on hyvä, että opin ansaitsemaan.
Tähän asti olen vain tuhlannut rahoja."
Huomasin ihmeekseni, että Sirkassa oli tapahtumassa käänne. Hänkin oli viime aikojen kokemuksissa muuttunut, kehittynyt. Hän katseli ympärilleen ja sanoi:
"Täällä on kaikki ylösalasin. Entä jos tulisi vieraita!"
"Mitä? Vieraita! Ei, kyllä me tästäpuolin saamme olla omissa oloissamme. Kun ihminen joutuu kurjuuteen, silloin kyllä ystävät pysyvät piilossa."
Kun Sirkka oli mennyt, sanoi Katri:
"Hän on minusta viime aikoina tullut aivan toisenlaiseksi."
"Niin minustakin. Sen on kärsimys tehnyt. Antaisin polttaa käteni hiljaisella tulella, jos vain voisin hankkia takaisin hänen omaisuutensa."