Katri asetti lapsen sänkyyn ja alkoi siistitä huonetta. Minä sillaikaa vein madonnankuvan ja muuta romua ullakolle. Saatuamme huoneen näyttämään hiukan ihmisasunnolta ehdotin, että menisimme johonkin ravintolaan syömään. Mutta Katri sanoi, että siellä voisi kohdata jonkun tuttavan. Minä ymmärsin, että hän häpesi pukuaan, joka oli kulunut ja kuosiltaan vanhettunut.
"Vielä on meissä ylpeyttä. Miksi muutoin häpeäisimme köyhyyttämme, ikäänkuin se olisi rikos?" sanoin hänelle.
Hän oli kauan vaiti.
"Niin, mistähän se johtuu, että tuntuu niin vaikealta tunnustaa olevansa huonompi muita?"
"Ja kuitenkin vaihtuu ihmisen onni alinomaa. Köyhällä on toki se lohdutus, ettei hänen tilansa enää huonommaksi tule, jotavastoin rikas on alinomaa lankeamisen vaarassa."
Iltapäivällä tuli vieraita, niinkuin Sirkka oli ennustanut. Se oli hänen sulhasensa! Kun nuorukainen näki, että entinen siisti kotimme oli muuttunut viheliäiseksi kellarikopiksi, antoi hän meidän ymmärtää, mikä suuri armo ja kunnia meille tapahtui, kun hän suvaitsi astua köyhän kynnyksemme yli. Tämä alentuvaisuus lisäsi sitä epäedullista vaikutusta, jonka hänestä olin ensi kerralla saanut.
Hän seisoi ovella eikä muistanut edes lakkiaan ottaa päästä, vaan puhui:
"Morsiameni, neiti Vanamon toivomuksesta ilmoitan, että me olemme kihloissa ja menemme naimisiin niin pian kuin mahdollista."
"Hyvä herra", sanoin minä, "jos asia osoittautuu välttämättömäksi, ei ole minun vallassani sitä vastustaa. Sallikaa minun kuitenkin kysyä, onko asemanne semmoinen, että voitte elättää vaimon?"
Nuori mies kohautti olkapäitään ylimielisesti.