Enemmän huolta tuotti toinen kirje. Siinä asianajajani ilmoitti, että tirehtöörin nostama kunnianloukkausjuttu oli tulossa uudestaan esille ja että minun oli hankittava todisteita syytökseni tueksi, koska oikeus tuskin enää myöntäisi lykkäystä. Rivien välistä saattoi lukea, että juttu oli päättyvä minulle huonosti. Kirjelmän lopussa pyydettiin minua samalla käymään suorittamassa asianajopalkkio.
Mutta kaikista pahinta oli, että Sirkka tuli illalla itkien ja valittaen, silmät turvonneina ja sydän syttä mustempana, heittäytyi lattialle, vieritteli itseänsä ja voihki, ettei hän tahdo elää.
Ymmärsin, että uuden hatun tähden ei toki nainenkaan noin katkerasti itke.
"Sirkka rakas, mikä sinua vaivaa! Oletko sairas?"
"Hän ei enää rakasta minua! Hän on hyljännyt minut! Voi minua onnetonta! Minä hukutan itseni!" vaikeroi tyttö-parka.
Aloin vähitellen oivaltaa. Otin häntä kädestä ja sanoin:
"Sulhosiko hyljännyt! Se mies ei todellakaan ole sinun surusi ja kyyneleittesi arvoinen. Lurjus hän on, joka rakkautta teeskennellen on yksinomaan tavoitellut omaisuuttasi."
Tyttö loi minuun vihamielisen, halveksuvan silmäyksen.
"Eno ei saa puhua noin hänestä! Minä en salli sitä, minä rakastan häntä!"
"Mutta kuulehan toki, mitä minä sanon. Niin pian kuin kerroin sulhasellesi, että olet menettänyt rahasi, oli hän heti valmis hylkäämään sinut. Todistaako se rakkautta!"