Oli myrskyinen kuutamoilta. Sysimustia repaleisia pilviä ajelehti taivaalla, peittäen kuun milloin puoleksi, milloin kokonaan.
Ajattelin vielä hetken, miltä tuntui kuolla, ja tulin siihen tulokseen, ettei se ollut ainakaan pahempaa kuin se elämä, johon olin suistunut. Sinä hetkenä unohdin itseni, Katrin, lapseni, Sirkan — kaikki, mitä minulle oli ollut rakasta ja kallista elämässä. Ajattelin vain lepoa, unhotusta, jonka kuolema tuottaisi. Olin suunniltani.
Otin köyden, viskasin toisen pään katon tukipuun yli ja aloin tehdä silmukkaa. Mutta samassa vihlova ääni sai minut keskeyttämään työni ja kuuntelemaan. Kenties se oli myrskyn kohina. Äkkiä hajosivat pilvet, ja kuu sukelsi esiin täydessä kirkkaudessaan. Silmäni sattuivat nurkkaan, jossa häämöitti jotakin: madonna lapsineen! Pyhä neitsyt katseli minua surumielisenä, mutta samalla lempeänä, lohduttavana. Silloin muistin Katrin ja lapsen. Jättääkö heidät yksin jatkamaan toivotonta kamppailua kohtalon leppymättömiä valtoja vastaani Pelkuri, kurja raukka silloin olisin!
Köysi oli pudonnut kädestäni. Kiiruhdin alas ja kävelin kauan kadulla, antaen tuulen jäähdytellä sekavia, hourailevia aivojani.
Vihdoin menin sisään. Katri ei ollut palannut, mutta hän tuli pian ja ilmoitti, että lääkäri oli antanut rauhoittavia tietoja lapsen tilasta.
Vasta aamulla rohkenin kertoa Katrille kamalan aikeeni. Hän tuli hyvin liikutetuksi ja sanoi: "Kuinka hyvä olet, kun et jättänyt minua yksin nälkäkuoleman kanssa taistelemaan!"
"Kiitä madonnaa!" sanoin minä. "Se toi mieleeni sinut ja lapseni."
KUUDESTOISTA LUKU.
Kun hätä on suurin, on apu lähinnä.
Mutta yhä vaikeammaksi kävi elämämme. Meidän piti myydä tai pantata se vähä, mitä ryöstöherroilta oli jäänyt, saadaksemme jotakin syötävää. Eräänä päivänä huomasin vihkisormuksen hävinneen Katrin sormesta. Kun kysyin sitä, sanoi hän hymyillen: