"Voinhan rakastaa sinua ilman sormusta."
Sirkka ansaitsi tunneillaan sen verran, että sai vuokransa ja ruokansa maksetuksi. Hän oli vähitellen tullut käsittäneeksi sulhasensa petollisen rakkauden ja lausui ilonsa siitä, että oli onnettomuuden välttänyt.
Kun suuremmat kirjalliset yritykseni olivat tehneet haaksirikon, turvauduin pikkutuotantoon: sepustelin kertomuksia ja runoja, vaikka palkkio oli perin niukka. Katri auttoi niin paljon kuin lapselta saattoi, mutta kaikesta huolimatta kasvoi velkataakka yhä raskaammaksi. Pienet talous- ja huonekalumme olivat vähin erin siirtyneet panttikonttoriin. Meillä ei enää ollut omaa taloutta, ja Katri oli siitä perin onneton. Söimme mitä milloinkin satuimme saamaan. Pahinta oli, että kahden kuukauden vuokra oli maksamatta, ja meidät uhattiin häätää minä päivänä hyvänsä.
Muistin sedän, mutta ylpeyteni esti minua turvautumasta enää hänen apuunsa.
Kerran, kun hätä oli pahimmillaan, olimme pari päivää syömättä. Harhailin kadulla tietämättä mitä tehdä. Nälkä ja epätoivo lamauttivat tahtoni. Silloin tuli vastaani ystävä, joka kerran oli myynyt minulle onnettoman lehtensä. Hän tarjosi päivällistä. Halveksien hylkäsin ensin tarjouksen, mutta nälkä voitti. Söin kuin susi ja ajattelin, miten voisin pistää jotakin taskuuni, viedäkseni Katri-raukalle.
Ulkona ravintolan oven takana seisoi repaleinen lapsi, jonka kohmettuneessa kädessä oli jokunen kuparikolikko. Hänen rukoileva katseensa puhui paremmin kuin sanat. Olin jo astunut ohitse, kun samassa otin kukkarostani viimeisen kolikkoni ja annoin pienokaiselle, joka kiitollisena otti almun. Ja minä sanoin itselleni:
"Mikä onkaan ihminen! Äsken olin itse tyhjin vatsoin, ja nyt kun olen syönyt kyllikseni, aioin mennä tarvitsevan ohi ojentamatta auttavaa kättä."
Katri oli käynyt niin heikoksi, että hädin jaksoi seistä.
"Ei, tästä täytyy tulla loppu! Parempi on pikainen kuolema kuin tällainen kidutus", sanoin minä.
Hän katsoi minuun raukeasti, mutta katseessa oli vielä hiukan toivoa.