"Emme saa kadottaa rohkeuttamme. Meidän täytyy elää — lapsen vuoksi."
Hän pukeutui ja lähti ulos, pyytäen minua katsomaan lasta. Vasta illalla myöhään hän palasi tuoden jotakin paperiin käärittynä.
"Missä olet ollut?" kysyin. Mutta hän vastasi kiertäen: "Olinpahan vain jossakin." Kamala aavistus lensi mieleeni. Kävin hänen käsivarteensa, puristin sitä rajusti ja sanoin: "Vastaa, onneton!" Hän istahti ja alotti:
"En aikonut sitä ilmaista. Menin työnvälitystoimistoon, ja minut lähetettiin erään herrasväen ikkunoita pesemään. Huimasi kovin päätäni seistessäni korkealla, mutta suljin silmäni ja ajattelin lasta."
Häpeän tunne valtasi minut. Tartuin hänen käteensä hellästi hyväillen ja sanoin:
"Katri rakas, sinä helmi kaikkien vaimojen joukossa, voitko antaa anteeksi, että ajattelin alentavasti sinusta?"
Vastaukseksi hän otti leivän ja antoi puolikkaan minulle.
"Ei, rakkaani, minulla ei ole oikeutta syödä, mitä sinä olet ansainnut."
"Lain mukaan on aviopuolisoiden omaisuus yhteistä", sanoi hän, ja pieni naurunväre leikki hänen silmänurkassaan.
"Ja sitte sinä vielä annoit isomman puolen minulle", sanoin nuhtelevasti.