"Äiti opetti lapsena, että jakaja saa tyytyä pienempään. Mutta miksi et syö? Eikö sinun ole nälkä?"
Leipä oli kovaa, mutta ainakin minun palani pehmeni kyynelistä.
"Mistä saamme huomenna?" sanoin syödessäni.
"Huominen päivä on Jumalan kädessä!" vastasi Katri.
Kun olimme menneet levolle ja valo sammutettiin, huomasin Katrin polvistuvan vuoteella ja rukoilevan niinkuin silloin kun Sirkka tuli Helsinkiin. Ja minusta tuntui, että niin vähän kuin itse olinkin ansainnut armoa, Jumalan täytyi kuulla Katria — niin hyvä, puhdas ja jalo hän minun mielestäni oli. Ja minä nukuin rauhallisemmin kuin milloinkaan onnen päivinä.
Mutta yhä synkemmäksi kävi tulevaisuus. Kuolema heilutti uhkaavana viikatettaan meidän ylitsemme, varmana voitostaan.
Eräänä aamuna kysyi Katri:
"Eikö meillä enää ole mitään panttiin vietävää?" Me puhuimme siitä apukeinosta jo ihan tyynesti.
"Ei mitään. Kaikki on lopussa…"
Hän ei virkkanut sanaakaan — raskas huokaus vain kohosi hänen rinnastaan.