En voinut katsella tuota äänetöntä tuskaa, joka viilsi kuin säilänterä ja samalla syytti minua.
Hain käsikirjoitusteni joukosta, lähdin erään lehden toimitukseen ja tarjosin sepitelmiäni. Sanottiin, että heillä oli laatikot täynnä käsikirjoituksia julkisuutta odottamassa, mutta luvattiin kuitenkin ottaa minun tuotteeni niin pian kuin tila salli. Pyysin jonkun verran etukäteen, mutta minulle vastattiin, että heillä oli periaatteena maksaa vasta kun tuote oli ilmestynyt.
Palasin kotiin ja kerroin, että olin tehnyt viimeisen ponnistukseni. Katri lähti kaupungille ja ilmoittautui työnvälitystoimistoon, mutta siellä oli satoja vuoroaan odottamassa. Ja hän palasi matkaltaan yhtä toivottomana kuin minäkin.
"Kirottu elämä!" pääsi huuliltani.
"Elä kiroa elämää!" sanoi Katri lempeästi nuhdellen. "Elämä on suuri, kaunis Jumalan lahja, mutta tunnottomat ihmiset ovat sen turmelleet."
Minä etsin joka nurkan, mutta en löytänyt mitään kelvollista. Lähdin ullakolle.
Madonnankuva oli siellä sopessaan… Ulosottomiehen potkusta syntynyt tahra näkyi yhä Kristus-lapsen jumalaisella otsalla. Otin taulun, käärin paperiin ja lähdin ulos.
Panttikonttori oli täynnä kurjannäköisiä, onnen hylkimiä olentoja, jotka tarjosivat viimeisiä tavaroitaan voidakseen jatkaa elämäänsä jollakulla päivällä tai kenties viikolla. Suunnattoman iso, ihravatsainen mies seisoi tiskin takana, arvioi esineitä, hyväksyi ja hylkäsi, ilman sydäntä, kylmästi, koneellisesti.
Kun takana olevat vihdoin tyrkkäsivät minut esiin, poistin nopeasti kääreen ja käänsin madonnankuvan ulospäin. Panttiherra katsoi minuun kysyvästi.
"Mikä se on?"