"Vaan eipä sinua olekaan vaikea petkuttaa. Te hengenmiehet liitelette aina yläilmoissa ja ja unohdatte sen, mitä maan päällä tapahtuu", jatkoi hän.
"Se on totta, minä olen epäkäytännöllinen enkä ollenkaan ymmärrä liikeasioita. Mutta vahingosta viisastuu. Uskallanpa vakuuttaa, etten toista kertaa anna huijarin kyniä itseäni."
"Suokoon sen Jumala!" lopetti Katri.
KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Elämä alkaa uudelleen hymyillä.
Pari vuotta oli Sirkka Vanamo opiskellut ulkomailla. Sieltä tuli tuon tuostakin kirjeitä, joissa hän innostunein sanoin kertoi edistyksistään tai kuvaili maailmankaupungin loistoa.
Viimeisessä kirjeessään hän kertoi palaavansa kotimaahan syksyllä. Silloin hän antaisi ensi konserttinsa ja lähtisi sen jälkeen kiertomatkalle maaseudulle.
Me aloimme uudelleen saada uskomme ihmisiin ja elämään sekä luottamusta hyvän ja kauniin voittoon, joka murheen päivinä oli tahtonut meissä sammua. Sanottakoon, että kärsimys jalostaa, mutta asian laita on kuitenkin usein päinvastainen. Kovat kokemukset tekevät ihmisen helposti katkeraksi, syyttäväksi, tyytymättömäksi. Etenkin jos on joutunut syyttömästi, toisten tunnottomuuden ja petollisuuden tähden kärsimään.
Edelleen lisäsi iloamme uuden perheenjäsenen ilmestyminen. Tälläkin kerralla se oli poika — vastoin sedän selvästi lausuttua toivomusta. Katri ennusti, että siitä oli tuleva onnen poika ja sen nimikin piti olla Onni. Minä tyrkytin taaskin Mattiani, mutta ei kelvannut tälläkään kerralla. Katri oli kysynyt Sirkan mielipidettä Parisista asti. Hän oli kovin ihastunut ranskalaiseen Honoré-nimeen, mutta kun se oli hiukan vaikea lausua, niin hänkin kannatti Katrin ehdotusta.
Eräänä päivänä kysyin Katrilta: