"Kuule, vieläkö se madonnalaulusi on tallessa?"
"Mitäpä siitä! Eihän meillä madonnankuvaakaan enää ole. Mitenkähän sen taulun lopulta kävi?"
En ollut rohjennut siitä tiedustaa. Hartaista pyynnöistäni hän vihdoin toi runon. Aloin vaivata päätäni, luodakseni siihen sävelmän ennenkuin Sirkka palaisi ulkomailta. Hän näet varusti joka kirjeensä jälkikirjoituksella: "Joko eno on säveltänyt sen madonnalaulun?"
Syyskuun lopulla saapui Sirkka kotimaahan. Kun laiva hiljaa läheni rantaa, näimme kaivatun vieraan seisovan yläkannella. Tyttö oli kehittynyt naiseksi, jonka piirteet taide ja elämä olivat hienostaneet.
Muutaman päivän levon jälkeen aloimme suunnitella konserttiohjelmaa.
Ennen julkista esiintymistään halusi Sirkka laulaa yksityisesti entisen opettajansa ja parin arvostelijan kuullen. Nämä olivat erittäin ihastuneita. Ääni olikin kaunis, jalokaikuinen, helkkyvä kuin hopea. Mutta vieläkin enemmän kiinnitti mieltä sielukkuus, tunteen syvyys ja herkkä antaumus, joka leimasi koko esityksen. Hänen laulunsa oli kultaa, kärsimysten tulessa puhdistettua ja karaistua. Tästä kaikesta johtui, että hänestä odotettiin jotakin erikoista.
Juuri kun olin aikeissa lähettää ohjelman painoon, sanoi Sirkka:
"Ai, mutta puuttuu numero kotimaisesta osastosta. Se madonnalaulu, eno!"
Sanoin kyllä sepustaneeni laulupahasen, mutta se oli aivan liian mitätön julkisesti esitettäväksi. Töin tuskin se sopisi kodin piirissä laulettavaksi. Mutta Sirkka väitti umpimähkään, että siitä tulee ohjelman päänumero, ja ellei se mene yleisöön, ei hän tahdo toista kertaa esiintyä Helsingissä.
Ja hän alkoi heti pianiinon ääressä tutkia laulua, piankin vakuuttaen, että siitä tulee erinomainen ja että se se soveltuu oivallisesti hänen äänelleen ja tempperamentilleen.