Konsertin edellä hän sairasti kovaa ramppikuumetta, ei syönyt eikä juonut, käveli rauhattomana ja koetteli äänensä luistavuutta. Ja lähtikin hänen kurkustaan mitä ihanimpia liverryksiä, niin että minä, parantumaton haaveilija, näin unta kesästä ja laululinnuista keskellä synkintä syksyä.
* * * * *
Määräaikana oli konserttisaliin kokoontunut yleisöä "hyvä huone", s.o. ei läheskään täyttä salia, mutta kuitenkin runsaasti siihen nähden, että alottelijat usein saavat laulaa tyhjille seinille. Setä Samuli oli tietysti saanut vapaalipun ja istui aivan lavan edessä talvipalttoo yllä ja kalossit jalassa, sillä olihan taas se kirottu syksy ja jäsen kolotuksen aika. Lakin hän kuitenkin oli ottanut päästään.
Kun Sirkka astui yleisön eteen, alkoi setä ankarasti paukuttaa käsiään, saaden osan yleisöä tekemään samoin. Ensi numeroiden jälkeen olivat suosionosoitukset hillittyjä; olipa huomattavissa jonkunlaista kylmyyttäkin, mutta vähitellen tarttui esiintyjän lämpö ja innostus vastustamattomasti kuulijoihin. Kotimaisessa osastossa saivat suosionosoitukset myrskyisän luonteen. Joka numero oli toistettava, madonnalaulu vaadittiin kolmasti. Lopussa ei yleisön riemu asettunut ennenkuin laulajatar oli esittänyt monta ylimääräistä numeroa ja vieläkin kerran madonnan.
Konsertin jälkeen piiritti joukko arvostelijoita ja laulunystäviä Sirkan. Joku tahtoi haastatella häntä, toinen pyysi hänen kuvaansa johonkin lehteen, kolmas halusi kiinnittää hänet oopperayritykseen. Setä sanoi pöyhkeilevänsä siitä, että hänen suvustaan oli taiteen taivaalle uusi tähti noussut, ja tarjosi illallisen. Hän oli jo tilannut automobiilin ja tahtoi itse saattaa laulajatarta.
Ravintolassa esitteli Sirkka meille erään ystävänsä, tohtori Valtimon. Kun setä sai kuulla, että tämä oli lääkäri, lyöttäytyi hän juttusille ja otti puheenaineeksi nivelleininsä. Pelkäsimme, että hän paljastaa jalkansa ja pakoittaa tohtorin tekemään tutkimuksen.
Innostuksen ollessa ylimmillään otti setä maljan, rykäisi ja alkoi pitää puhetta. Se ei ollut mikään korkealentoinen eikä syvästi runollinen puhe, mutta erittäin sopiva tilaisuuteen. Näin hän lausui:
"Hyvät naiset ja herrat! On hetkiä ihmiselämässä, jolloin sydän ei tunne sitä, mitä kieli tahtoisi haastaa. Me olemme tänä iltana kuulleet satakielen, joka jättää varikset ja muut vaakkujat kauas taaksensa. En tahdo väittää olevani musiikin tuntija, päinvastoin, jos toden sanon, olen epämusikaalisin mies tässä talossa, tampuurimajuria lukuunottamatta. Mutta tästä huolimatta uskallan väittää, että joka sellaisella kyydillä kuin neiti Sirkka laulaa niin mutkikkaan ja monikoukeroisen laulun kuin Sevillan aarian Rosinan parturista, sitä, sanon minä, sopii sydämensä pohjasta onnitella. Sellaisella laulajattarella on loistava ura takanaan… ei kun edessään. Niinpä tyhjennän illan maljan hänen menestyksekseen ja kehoitan muita tekemään samoin. Eipä muuta kuin hei ja eläköön! Kippis!"
Ja setä tyhjensi maljansa yhdellä siemauksella ja sanoi, että jos hän olisi nuorempi eikä häntä vaivaisi reumatismi, hän pistäisi pienen polskan laulajattaren kanssa. Heti hän kuitenkin oikaisi lausuntoansa sikäli, ettei ikä hänelle kyllä haittaa tehnyt, mutta reumatismi oli viime aikoina osoittanut pahenemisen oireita.
Istuimme vielä kauan. Mieliala oli korkealla. Olihan Sirkka, holhottimme, leikannut ensimäiset laakerinsa taiteen ohdakkeisella tiellä ja kulki nyt kunniakasta tulevaisuutta kohti.