Aamulla lähti Sirkka kaupungille lukemaan päivän lehtiä. Hän oli utelias näkemään, miten arvostelu häntä kohteli. Hän palasi iloisena, josta näki, että hänellä oli syytä olla tyytyväinen. Hänen mukanaan oli tohtori Valtimo. Päättelin eilisiltaisten huomioitteni perusteella, että jotain erikoisempaa oli tekeillä.
Kun oli puheltu konsertista ja minä olin pyytänyt anteeksi setäni hieman karkeata puhetapaa, esitti tohtori asiansa. Vaikka minulla ei ollut vähintäkään syytä epäillä hänen tarkoitustensa rehellisyyttä, katsoin kuitenkin holhoojana asianmukaiseksi tutkistella tulevaa vävymiestä.
"Annan suuren arvon tunteillenne neiti Vanamoa kohtaan, mutta pyydän teitä ottamaan huomioon, että hänen taiteellinen kehityksensä on vielä kesken. Sitäpaitsi häntä painaa raskas velkataakka sen jälkeen kun hän minun kokemattomuuteni johdosta menetti koko omaisuutensa. Lyhyesti: neiti Vanamolla ei tätänykyä ole muuta kuin äänensä ja laulunsa."
Tohtori istui hetken ääneti ja sanoi sitte rauhallisesti:
"Hänen kauneutensa, taiteelliset lahjansa ja ennen kaikkea jalo tunteensa ovat herättäneet rakkauteni. Ellei teillä muuta ole minua vastaan, rohkenen pyytää hänen kättänsä ja isällistä siunaustanne."
Sana "isällistä" pakoitti minut hymyilemään.
"Pyydän huomauttaa, että olen ainoastaan holhooja. Mutta te näytätte olevan mies, joka ansaitsee luottamusta. Eikä se mainitsemani velkaantuminenkaan sentään ihan sillä kannalla ole. Niin ottakaa siis hänet, ja Jumala…"
Siinä paikassa lensi tyttö sisään ja sitä tietä kaulaani huutaen:
"Onko se totta! Kiitos, eno, kiitos!"
"Mistä sinä kiität!" sanoin hämmästyksissäni.