Nyt oli minun vuoroni punehtua.
"No, jos joskus otin pikku muiskun, tein sen siksi, että sinun teki niin kovin mielesi."
"Ohoo, isäseni! Vai teki minun mieleni! Tämä menee liian pitkälle!" soimasi Katri ja antoi nuorille rohkaisevia silmäniskuja aivan kuin olisi sanonut: muiskailkaa te vaan, ei siitä huulet kulu!
Huomasin enemmät estelyt turhiksi sen jälkeen kun olin näin häpeällisellä tavalla tullut paljastetuksi, ja jätin nuoret rauhaan.
Jonkun viikon kuluttua vietettiin nuorten kihlajaisia. Setä Samuli sai kutsun; hän olisikin muutoin loukkaantunut kauheasti. Huomatessaan, että poika n:o 2 oli nähnyt päivänvalon, ei hänen paheksumisellaan ollut mitään rajoja. Hän sanoi paljon muun hyvän ohella:
"Niinhän se on kuin minä aina olen sanonut: minun vaatimattomimpiakaan toivomuksiani ei oteta varteen. Ja kuitenkin olen auttanut teitä yhdessä ja toisessa asiassa. Mutta kiittämättömyys on maailman palkka!"
Emme voineet puolustaa itseämme. Ainoaksi lohdutukseksi saatoimme huomauttaa sedälle, että parannus ei kenties vielä ollut myöhäistä, mutta siihen hän ei tuntunut paljoa luottavan.
Tietysti piti Sirkan kihlajaisissaan laulaa. Sen hän tekikin ilolla, ja minusta tuntui, ettei hän konsertissakaan ollut sellaisella hartaudella laulanut.
Katri puuhasi kuin paras emäntä konsanaan. Kesken kaiken hän kysyi:
"Mutta sanoppa, Sirkka, miten tavoitit niin äkkiä uuden sulhasesi?"