Pian puhui meille ääni vatsasta, ettei elämä ole paljasta kuhertelua ja suutelemista. Rupesimme ajattelemaan Helsinkiin siirtymistä. Minä ymmärsin, että taistelu leivästä tulisi tästäpuolin kahta katkerammaksi, vaikka useat tutut aviomiehet väittivätkin, että nuorenmiehen talous kuluttaa yhtä paljo, jopa enemmän kuin perheen ylläpito vaatii.
Katri oli järkevä tyttö — tai rouvaksi meidän tästäpuolin onkin häntä sanottava. Hän oli päättänyt edelleen pitää toimensa, ansaitakseen lisää. Asetuin vastustavalle kannalle, koska kodin hoito tuottaisi hänelle kylliksi työtä, mutta hän vakuutti suoriutuvansa molemmista. Minä alistuin niinkuin oikean aviomiehen tulee — sitä mieluummin, kun tiesin hänen tarkoittavan yhteistä parasta.
Mutta toisin oli sallittu. Liike oli kesän kuluessa vaihtanut omistajaa, ja uuden hallinnon ensi tehtävänä oli palveluskunnan vähentäminen. Siten joutui Katri käyttämättömäksi, ja se seikka tuotti hänelle suurta mielipahaa. Mutta eihän asia ollut autettavissa.
Ensi työksemme kaupungissa tuli asunnon hankkiminen. Ehdotin säästäväisyyssyistä, että asuisimme aluksi kalustetussa huoneessa ja kävisimme syömässä jossakin huokeanlaisessa ruokalassa. Niin olin kuullut monien vastanaineiden tekevän. Sentapainen perhe-elämä ei joka suhteessa vastannut Katrin toivomuksia, mutta ei hän liioin tahtonut vastustavallekaan kannalle asettua.
Minä siis otin ja sommittelin näin kuuluvan ilmoituksen: "Nuori, lapseton pariskunta haluaa vuokrata pienen, vaatimattomasti kalustetun huoneen." Siihen tahtoi Katri tehdä pikku oikaisun, jotta sepustus sai seuraavan muodon: "Nuori, toistaiseksi lapseton pariskunta" j.n.e. Minä repesin nauramaan ja kysyin, tarvitsiko sitä koko maailmalle toitottaa, että me toivoimme perillistä. Silloin ymmärsi hänkin asian ja nauroi, että mikä se pistikään hänen päähänsä tuon aatoksen.
Kun sitten menimme hakemaan vastausta, saimme niitä kilokaupalla. Niiden mukaan haimme kortteeria, juoksimme kokonaiset kaupunginosat ja korttelit, rappuja ylös ja alas, mutta vasta illan tullen löysimme huoneen, josta saattoi ruveta keskustelemaan. Se oli pieni ja viidennessä huonekerrassa, josta oli verrattain kaunis näköala: takapiha ja naapuritalon autio tiiliseinä — kattoja ja savupiippuja lukuunottamatta. Vuokra oli 50 markkaa kuukaudelta valon ja lämmön kera, mutta Katri osasi tinkiä siitä viisi markkaa. Minulta olisivat varmaan ottaneet 60 markkaa.
Seuraavana päivänä lähdin uudelle kiertomatkalle. Kävin kaupungin kaikkien sanomalehtien toimituksissa tarjoamassa kykyäni niiden palvelukseen. Kaikkialla oli vastaus sama: heillä oli vakinaisten toimittajien lisäksi sellainen reservi ylimääräisiä, että se tyydytti kysynnän kymmeneksi vuodeksi eteenpäin. Eräässä iltalehdessä kuitenkin luvattiin työtä sen jälkeen kun saivat kuulla, että olin harjoittanut soitannollisia opintoja ja pystyisin hoitamaan musiikkiarvostelua. Siinä sivussa saisin julaista lehden kellarikerroksessa kaunokirjallisia tuotteitani. Laskin summittaisesti, että jos olisin tuottelias, saattaisi palkkani nousta sataan markkaan kuussa, mikä oli ruhtinaallinen tulo minun oloissani.
Samoihin aikoihin vilahti minulle leivän kanta toiseltakin taholta. Tapasin kadulla muutaman tuttavani, maisterismiehen, joka kauppasi hallussaan olevaa viikkolehteä. Asetuin epäröivälle kannalle, mutta hänen onnistui todistaa, miten edullinen kauppa tulisi olemaan minulle ja epäedullinen hänelle. Lehti oli suuresti suosittu, vakinainen tilaajamäärä lähenteli viittätuhatta, mutta sen voisi helposti koroiltaa kymmenkertaiseksi. Lisäksi oli sillä varakas ilmoittajapiiri. Minä en malttanut olla kysäisemättä, miksi hän tuollaisen kultakanan laski käsistään. Siihen hän vastasi, että hänellä ei ollut riittävästi aikaa lehden toimittamiseen. Koska minulla oli aikaa enemmän kuin omiksi tarpeiksi, suostuin kauppaan. Hinnaksi sovittiin 5,000 markkaa, josta summasta minä kirjoitin vekselin.
Ylpeänä ja onnellisena kiiruhdin kotiin ilmoittamaan Katrille suurta uutista. Mutta iloni ei, ihme kyllä, oikein tarttunut häneen. Päinvastoin hän morkkasi minua, että olin ruvennut kauppoihin ottamatta tarkempaa selkoa lehden kannattavaisuudesta.
"Elä ollenkaan huolehdi", sanoin minä. "Siitä lehdestä minä teen Suomen enimmin levinneen. Siinä on meille oikea kultakaivos. Luonnollisesti pitää alussa jonkun verran kiinnittää rahoja, mutta sitte menee kaikki kuin rasvattu."