Ei Katri sen enempää moittinut, kun näki, millä innolla minä asiaani ajoin.
Yhteiselämämme oli alussa niin sopusointuinen ja onnellinen kuin se voi olla kahden ihmisen välillä, jotka ymmärtävät ja rakastavat toisiaan. Tosin minä olin poikamiespäivinäni tottunut vapauksiin, jotka eivät oikein sopineet avioelämän kehyksiin. Vaikka minussa oli seuramiestä mahdollisimman vähän, kaipasin toisinaan toveripiiriä, suurempaa seuraa, leikinlaskua, poikamaisia kujeita. Mutta Katri osasi taitavasti järjestää niin, etten milloinkaan päässyt ikävystymään. Hän täytti toivomukseni ennenkuin olin ehtinyt sitä ilmaisemaankaan. Illat istuimme yhdessä, Katri käsitöitä tehden, minä katsellen hänen sievien kätöstensä näppärää leikkiä tai lukien ääneen jotakin. Toisin ajoin keskustelimme enemmän tai vähemmän tärkeistä elämän kysymyksistä. Ja joskin useasti oltiin vastakkaista mieltä, ei väittelymme koskaan muuttunut kiihkeäksi, vielä vähemmän riitaiseksi.
Katri ei ainoastaan ollut vaimoni; hän oli samalla ystävä, toveri, elämänkumppani sanan kauneimmassa merkityksessä.
Kuitenkin kaikitenkin huomasin, että Katri oli kuvitellut avioliittoa ja perhe-elämää toisenlaiseksi. Hän kaipasi oikeata kotia, omaa taloutta, missä hänellä oli johto ja sananvalta. Yllättääkseni hänet minä kerran sanoin:
"Jospa meillä sentään olisi varoja hankkia huonekaluja, niin vuokraisimme oman huoneuston."
"Oletko sinäkin sitä ajatellut! Tiedätkö, minä suunnittelin sitä jo silloin kun naimisiin menimme, jopa ennemminkin", sanoi Katri ja säteili niin kirkkaasti kuin olisi armas aurinko paistanut minua silmiin.
Koska meillä oli setäni lahjoittama summa pankissa, päätimme hankkia vaatimattoman kaluston, päästäksemme alkuun. Onnistuimme vuokraamaan keittiön ja kamarin 60 markalla. Eräänä päivänä meillä oli hirveä pinnistys ja päänvaiva, johon oman kodin sisustaminen oli aiheena. Katri harppoi pitkin askelin seinästä toiseen, mittasi välimatkoja, puheli ääneen itsekseen ja teki kustannusarvioita. Koska minäkin arvelin itselläni olevan äänioikeuden, virkahdin ajatuksissani: "Minkäslaisen sängyn sitä oikein hankkisi, pari- vaiko…"
"Sänkykö se tässä nyt on ensimäinen! Tyhmyri!" torui Katri loukkaantuneena muka. Vähästäpä nokastuu, tuumin ja sanoin: "Ei suinkaan tässä permannollekaan käydä pitkäkseen."
"Tyhmyri! Tyhmyri!" kertasi hän ja pyöritti sormeaan minua osoittaen.
Minua halutti tehdä hänelle kiusaa. "Lapsen vaunujako sinä sitten aiot lähteä ostamaan!"