Perinpohjin masentuneena etsin turvaa tupakkahuoneesta. Takanani kuulin rouvien naurun. Naurunko? Ei, se ei ollut kristillistä naurua, se oli kikatusta. Niin voivat vain naiset nauraa poloisen vanhanpojan kustannuksella. Lähenin erästä tuttua ja sanoin: "Lainaahan, veliseni, hieman peiliä."
"Peiliä! Olenko minä keimailijatar, joka käy peili taskussa!"
Tyly vastaus kohteliaaseen pyyntööni nosti sisuani. Minä suutahdin.
"Mille hitolle täällä sitte virnistellään koko ilta?"
Tuttavani hymähti säälivästi:
"Niin että millekö virnistellään? Kravattisi istuu niskassa!"
Muistin eteisen kuvastimen ja syöksyin sinne. Turha vaiva! Neljä rouvaa seisoi sen ääressä kurkistellen itseään edestä ja takaa. He eivät minun tuloani huomanneet. Enkä minäkään heitä häirinnyt hyvin luvallisissa hommissaan.
Kopeloin rintamuksiani ja otin esiin pahennusta tuottaneen kravattini. Niskassa se ei kyllä ollut, mutta ei paljoa paremminkaan. Sovitin sen paikalleen niin hyvin kuin taisin ilman kuvastinta ja lähdin kaupungille.
Kello oli vasta kahdeksan. Yksinäiseen, kolkkoon nuorenmiehen kotiini ei minua miellyttänyt mennä. Tein nopean päätöksen ja pistäysin ravintolaan. Siellä istui muutamia vieraita. Sivuhuoneesta kuului lasien kilinää ja äänekästä puhelua. Silmäilin hajamielisenä ruokalistaa, vaikkei minua haluttanut syödä eikä juoda. Äkkiä kuulin tuttuja ääniä ja päätin liittyä seuraan, toivoen nyreyteni paremmin haihtuvan.
Pienessä tupakansavun samentamassa huoneessa istui puolisen tusinaa herrasmiehiä, Kallenpäiviä viettämässä kai hekin. Useimmat olivat aviomiehiä sitä lajia, joka tavallisesti kantaa vihkisormustansa liivintaskussa, saadaksensa kapakassa korvausta menetetystä vapaudestaan.