Minut vastaanotettiin avosylin. Huomasin, että he aikoivat varata minulle hovinarrin paikan. Kamreeri Holopainen, vanha veitikka, alotti:
"Terveeks, Kalle—vanhapoika! Onneks olkoon!" Ja hän syleili minua innoissaan.
"Terve teille, te jalot sankarit — tohvelisankarit tarkoitan!" pistin minä katkaistakseni jo alussa heidän pilkkansa kärjen.
Kysyivät, mitä minä suvaitsen. Heillä oli rahaa, he maksavat. Sanoin, etten ole juomaretkellä, tunnen väsymystä ja lähden kotiin nukkumaan. Mutta he vakuuttivat, että siitä ei tule mitään, ei niin kerrassaan mitään. Koska olen Kalle, on minun juotava heidän onnekseen, ja he kallistavat minun terveydekseni.
Alistuin kohtalooni, painoin puuta ja kuuntelin heidän hävyttömyyksillä höystettyjä sukkeluuksiaan, vaikka suoraan sanoen minua ei mikään niin iletä kuin humalaisten lavertelut.
"No, miten se vanhanpojan rakkaus palaa?" kysäisi muuan.
Pilkkanauru seurasi kysymystä, vaikka minä en siinä pienintäkään sukkeluutta tajunnut. Koska en sattunut olemaan leikkisällä tuulella, annoin vastaiskun:
"Ovatkos herrat saaneet rouviltaan luvan olla ulkona näin myöhään?"
Heillä takertui nauru kurkkuun vähäksi aikaa. Mutta kohta he alkoivat pommittaa minua järeällä tykistöllä. Tekivät kaikenmoisia häijyjä kysymyksiä, väittivät minun puhelevan yksikseni ja valehtelevan itseni nuoremmaksi kuin olen, — julkesivatpa salakähmäisesti letkaista sillä, että minulla muka oli jonkunlaisia hellempiä välejä vuokrarouvani kanssa. Maksoin samalla mitalla, mutta lopulta oli minun peräydyttävä ylivoiman tieltä hyvässä järjestyksessä. Mietin tekosyytä luikkiakseni seurasta; ylpeyteni ei näet sallinut minun myöntää, että olin sortunut tappiolle.
Mutta samassa kysäisi muuan herroista: