VIIDES LUKU.
Minä saan vihdoin vakinaisen viran — holhoojatoimen.
Tuli syksy, vuodenaika, joka Helsingissä on niin pitkä, pimeä ja ikävä. Myrsky ravisteli puita, meri vaahtosi valkoisena, taivas vetisteli ikäänkuin itkien kesän kadonnutta kauneutta.
Ränsistyneet, puolilahot ihmiset, setä Samulin kaltaiset, valittivat vaivojansa: millä oli nuha ja kurkkukatarri, millä reumatismi ja influensa; monet tuskin tiesivät, mikä heitä vaivasi, mutta ruikuttivat muiden mukana.
Katri ja minä emme valittaneet. Olimme nuoria, terveitä, elämänhaluisia. Meillä oli elämä edessä ja luotimme tulevaisuuteen. Olin vielä kerran koettanut saada vakinaista tointa, mutta yritys päättyi yhtä surkeasti kuin kaikki edelliset. Pettymys ja ajanhukka oli ainoa tulos — kuluista puhumattakaan. Nähtävästi oli minulla huono onni elämän suurissa arpajaisissa.
Senpä vuoksi pidinkin kynsin hampain kiinni sanomalehtimiestoimestani. Mutta menestyksestäni on paras olla puhumatta. Olin joutunut ristituleen, jossa minua yhtäältä pommitti lehden johtokunta, toisaalta lukijat ja yleisö. Onnettomuudekseni olin musiikkiarvosteluissani kirjoittanut vilpittömästi eräistä varsin keskinkertaisista, mutta yleisön jumaloimista taiteilijoista. Ja siitäkös melu nousi! Sain kuulla kunniani — mikäli sitä minulla vielä oli. "Julkiset vastalauseet" ja "ankarat paheksumiset" koristivat parin viikon ajan lehden yleisön-osastoa. Minä kuittasin kaikki säälivällä hymyllä. Sitä pahempi oli, että johtokunta antoi minulle viimeisen varoituksen, — koska sellaista hävyttömyyttä oli ennenkin tapahtunut, että minä uskalsin olla jossakin makuasiassa eri mieltä kuin pääkaupungin sivistynyt musiikkiyleisö. Luvattuani ruveta kiittämään kaikkia esityksiä, hyviä niinkuin huonojakin, sallittiin minun armosta ja suosiosta pitää laihatuloinen toimeni.
Kahta hullummin oli viikkolehteni laita. Kuten ennustettiin tuli siitä kultakaivos, mutta ei sellainen, joka tuottaa kultaa, vaan pohjaton kaivo, joka nieli vanhatkin säästöni. Ostaessani lehden siirtyivät sen velatkin minulle. Ja jos kohta ne eivät itse asiassa mahdottomat olleetkaan, tekivät ne minun hoikkaan kukkarooni tuntuvan loven. Heti alussa sain suorittaa viidettäsataa markkaa, ja kummiakin oli kauppahinta vielä maksamatta. Vakituisia tilaajia ei lehdellä ollut tuhattakaan, ja ilmoittajapiiri supistui muutamiin punssiliikkeisiin, jotka uhkasivat keskeyttää ilmoittamisensa, koska siitä ei ollut vastaavaa etua. Huomattuani, että olin pistänyt pääni permeen, päätin siirtää vahingon, s.o. myydä lehden, mutta en osunut löytämään ketään yhtä tyhmää kuin itse olin ollut. Katrille en kehdannut puhua asiasta halaistua sanaa, siihen olin liian ylpeä. Ihmettelin vain, miten ystävä voi niin pahasti toisen pettää. En ymmärtänyt, että liike-elämässä oma voitto on ensi sijalla, ystävyys toisella.
* * * * *
Kesken kaiken tuli toiselta taholta uusia huolia.
Koleana, sateisena päivänä istuessani artikkelini ääressä soi ovikello. Katri tuli ilmoittamaan, että nuori neiti kysyi minua. Hän näytti hämmästyneeltä, oli kenties mielikuvituksessaan jo luonut historian nuoruuden lemmitystä, hyljätystä rakastajattaresta, jollaiseen nuoret rouvat ovat erittäin taipuvaisia.