"Mitä hän tahtoo?" kysyin tyynenä kuin ei käynti olisi minua vähääkään liikuttanut.
"Mistä minä tiedän! Surupuvussa hän on", sanoi Katri.
Viimeisten sanojen vaikutus minuun oli omituinen. Laskin kynän kädestäni ja menin eteiseen.
"Sirkka! Sinä!" pääsi minulta. Tartuin tytön käteen, jota likomärkä hansikas peitti.
Sisareni tytär seisoi siinä puolilyhyessä hameessa vielä, suruharso kasvoilla, tukka kahdella paksulla palmikolla. Tervehdykseksi hän puolittain niiasi, puolittain kumarsi, aivan kuin tietämättä kumpi paremmin soveltuisi hänen ikäiselleen.
Tehtyäni hänet tutuksi Katrin kanssa veimme vieraamme sisälle.
"Eihän sinulla poloisella ole edes sateensuojaa. — Miten löysit tänne?" kysyin.
Katri meni keittiöön, jättäen meidät kahden. Mieliala muistutti hautajaistunnelmaa.
"Miksi sinun piti kadottaa äitisi! Jumala sen tahtoi", sanoin tietämättäni, mikä toi nuo sanat suuhuni.
Ääneti vaipui nuori tyttö kokoon tuolillaan ja tyrskähti katkeraan itkuun. Hiukan tyynnyttyään hän kuivasi kyyneleensä ja katseli kostein silmin alaspäin. Hänen surussaan oli jotakin ylevää ja kaunista. Sirkka-rukka! Tuskin oli muutama vuosi kulunut hänen isänsä kuolemasta — ja nyt riisti kohtalo häneltä äidin. Yksin, orpona oli hänen kuljettava elämänsä. Mitä se merkitsee turvattomalle, seitsemäntoista täyttäneelle tytölle, sitä tuskin käsitämme me, joita vanhempien hellä huolenpito ohjaa maailman liukkaalla tiellä.