"Rakas Jumala taivaassa! Sinä olet suuri ja voimallinen — Sirkka pieni ja heikko. Suo meidän olla hänelle isänä ja äitinä! Auta häntä edistymään koulussa, anna hänen oppia laulamaan ja soittamaan oikein kauniisti! Ja suo hänen lopuksi päästä onnellisiin naimisiin! Aamen!"
"Sekö sinusta on pääasia?" sanoin minä.
"Tietysti! Mikä sinusta on tärkeämpää? Kotona rukoilimme usein äidin kanssa, että Jumala soisi minulle hyvän miehen. Ja hän kuulikin rukoukseni."
"Voi teitä hupsuja!"
"Sinä hupsu olet!" sanoi Katri, käänsi selkänsä, potkaisi minua ja käski:
"Vie pois kylmät jalkasi! Ne ovat kuin jääpuikot."
Sen sanottuaan hän nukkui. Mutta minä valvoin vielä kauan. Tuntui niin omituiselta. Tuolla nukkui Sirkka viattomuuden unta, ulkona myllersi kaupunki kuin myrskyinen meri tuhansine vaaroineen ja viettelyksineen. Kuka voisi orpotytön onnellisesti kulettaa kuohujen läpi!
Samana hetkenä, jona uni minut yllätti, kohosi huuliltani hiljainen huokaus: "Jumala siunatkoon Sirkkaa!"
KUUDES LUKU.
Eräs vierailu ja sen seuraukset.