Setä naurahti viisaasti:
"Se on afääriä!"
"Afääriä! Kaunista afääriä!" sanoin minä.
Emme voineet Katrin kanssa kyllin kiittää, että olimme välttäneet turmion. Olisipa ollut ikävä afääri, jos olisimme paiskanneet kaksituhatta markkaa kuin Kankkusen kaivoon!
Kohta tuli kumminkin kolaus, jota emme voineet välttää. Vekseli, jonka olin antanut viikkolehden ostaessani, lankesi maksettavaksi. Siihen upposi sedän omaa kotia varten lahjoittamat rahat. Mutta vielä pahempi oli, että minun piti lopettaa koko lehti-pahanen päästäkseni enemmistä tappioista, jotka vielä lisääntyivät sillä, että suuri joukko lukijoita vaati tilausrahojansa takaisin, uhaten muuten vetää asian oikeuteen.
Niin se lehti kuoli ja kuopattiin. Parempaa hautajaistekstiä tuskin olisi saattanut valita kuin vanhan, monasti koetellun totuuden:
Jumala varjele minua ystävistäni, vihollisteni kanssa tulen kyllä toimeen!
SEITSEMÄS LUKU.
Lukija tulee tuntemaan erään liikeneron.
Tirehtööri Esa Ansio istui vastaanottohuoneensa työpöydän ääressä kirjoittamassa, kultasankaiset kakkulat nenällä. Pöydällä oli läjittäin asiakirjoja, joiden alareunaan hän piirsi suurta arvoa ja luottamusta nauttivan nimensä.