Tämä merkkimies piteli miltei lukemattomien liikeyritysten ja yhtiöiden johtolankoja. Niinpä hän oli Ansio ja Kumpp. liiketoimiston johtaja, kiinteimistöosakeyhtiö Oman Tuvan isännöitsijä, kasvisvoitehdas Rasvan johtokunnan puheenjohtaja, kaivosyhtiö Kultalan neuvotteleva jäsen, Kansan Pankin hallintoneuvoston miehiä y.m., y.m., y.m. Mies, joka kaikkeen ehti ja näin suuria sai aikaan, oli jos kukaan ansainnut liikeneron arvonimen. Siltä mieheltä voi vielä odottaa paljon — sitä enemmän kun hän ei vielä ollut edes 50-vuotispäiväänsä viettänyt.
Vastapäätä johtajaa istui näköjään 30—40 ikäinen neitonen, joka täytti asiakirjojen tyhjät sijat nimillä ja numeroilla ja jätti ne tirehtöörille allekirjoitettaviksi. Tämä tarmokas naikkonen oli tirehtöörin oikea käsi, konttoripäällikkö, kassanvartija, lainopillinen neuvonantaja ja tarvittaessa rouva.
Pöytä oli lastattu täyteen monenlaista tavaraa: kirjeitä, kauppakirjoja, vekselilomakkeita, sääntöehdotuksia, oikeuden päätöksiä. Luuli olevansa lakiasiain toimistossa eikä yritteliään liikemiehen työhuoneessa.
Varsinaisessa konttorissa istui kolme neljä neitosta kirjoituskoneiden ääressä. He eivät saaneet lähestyä tirehtööriä muutoin kuin "rouvan" välityksellä. Muuten oli periaatteena, että apulaiset vaihtuivat vähän väliä — pelosta että he liiaksi perehtyisivät talon tapoihin. Mutta jotkut väittivät, että tirehtöörin suojeluspyhimys naisen mustasukkaisuudella siten valvoi hänen sisälle- ja uloskäymistään.
Esa Ansiosta saattoi sanoa, että kaupanhalu oli hänessä sukuvika. Isä oli kuulu markkinahuijari, joka ajoi markkinoilta markkinoille, osti, myi ja vaihtoi hevosia. Sanottiin hänen pettäneen mustalaisenkin hevoskaupassa. Äiti kuljeskeli kyliä kaupustellen kamaa kaikenkaltaista: neuloja, nauloja, naskaleja, vieläpä kirjallisuutta Lukija tulee tuntemaan erään liikeneronkin: arkkiveisuja, unikirjoja ja Sipillan ennustuksia.
Kun isä oli matkoillaan ajanut itsensä kuoliaaksi vikurilla sälköhevosella, passitti äiti pojan maailmalle, antaen hänelle evääksi neuvon: "myy ja osta, niin tulee rahaa jostain. Rehellinen työ ei leiville lyö, kaupassa saa paremmin pennin syrjästä kiinni."
Esa tekikin ensi yrityksensä liikealalla mustalaispojan kokoisena: kokosi luita, metalliromua ja muuta sellaista ja myi kauppiaille. Pian ohjasi vaisto hänet panemaan toiset pojat kokoomaan. Hän maksoi heille työstä jonkun pennin ja pisti ylijäämän omaan taskuunsa. Koulussakin veti luonto häntä enemmän kaupantekoon kuin läksyihin. Sivutyönä hän harrasti pakkoluovutusta: hänen pöytälaatikostaan tavattiin aina joskus toverien lyijykyniä, imupaperia, joskus rahojakin. Tämä taipumus teki lyhyen lopun Esan opinnoista, suureksi iloksi hänelle — kenties opettajalle ja tovereillekin.
Koskei hänellä vielä ollut pääomaa suurempiin liikeyrityksiin, otti hän pestin suutarin oppiin. Mutta kun luonto kerran oli määrännyt hänet liikemieheksi, peri hän kenkärajoja kotiin viedessään enemmän maksua kuin mestari oli määrännyt. Ylijäämän hän sijoitti housunlakkariinsa — kantopalkkiona. Kun mestarin hihna osoittautui tehottomaksi, joutui poika kilometritehtaalle.
Viidentoista vanhana onnistui Esan päästä puotipojaksi, ja nyt hän tunsi olevansa omalla alallaan. Hän veti moukkia nenästä, mutta koska ostajan vahinko on kauppiaan voitto, oli isäntä tyytyväinen apulaisensa liiketapoihin. Poika puolestaan osasi lujittaa asemaansa: vietteli tyttären ja sai sen vihdoin vaimokseen. Kauppiaan kuoltua otti hän ohjat omiin käsiinsä ja oli yksin kukkona tunkiolla. Velkojista hän suoriutui vararikolla, s.o. luovuttamalla pienen osan omaisuutta saamamiehille. Sellaista sanotaan rikoslaissa petolliseksi menettelyksi, mutta oikea liikemies ei antaudu lainopillisiin saivarteluihin. Esa alotti uuden liikkeen, kunnes kietoutui vekselijuttuihin, joista selviytyminen tuntui käyvän yli hänenkin ymmärryksensä. Nyt alkoi maa polttaa liikemiehen jalkoja, hän sukelsi hetkeksi pohjaan, mutta nousi pinnalle äkkiarvaamatta. Ja monien harhailujen jälkeen hän vihdoin löysi itsensä huijarien luvatussa maassa — Helsingissä.
Kun Esa Ansio alkoi muokata itselleen maaperää pääkaupungissa, havaitsi hän närkästyksekseen, että hänellä oli monta vaarallista kilpailijaa. Hänen piti töllistellä ympärilleen hyvän aikaa ennenkuin löysi oikean liiketuttava-piirin. Lisäksi hän huomasi, että paitsi loistavia luonnonlahjoja tarvitaan eräitä ulkonaisia etuja: silkkipytty, kultasankalasit ja komea toiminimi. Niinpä hän heittikin romukoppaan entisen maalaisen sukunimensä Tossavaisen ja otti sointuvan Ansio-nimen — luultavasti sen vuoksi, että hänellä oli monia suuria ansioita liike-elämän alalla.