"Kuinkas on niiden sedän tyttären rahojen laita? Eiköhän ole viisainta ottaa ne pankista ja sijoittaa tuottaviin osakkeihin? Tänään kuului taas pahoja uutisia samaisesta pankista. Se voi romahtaa jo huomenna, ja silloin on kaikki mennyttä."
Kotiin tultuani kerroin huoleni Katrille. Hänen neuvostaan tiedustelin pankista, oliko tirehtöörin jutussa perää. Pankkiherrat nauroivat ja kysyivät, kuka moista roskaa puhui. Hienotunteisuudesta en maininnut nimeä, vaan että olin "varmalta taholta" kuullut asian.
Kun kerroin tirehtöörille tästä, nauroi hän yksinkertaisuuttani. Tietysti pankkimiehet olivat niin ovelia, etteivät menneet sellaista tunnustamaan. Kuka siellä sitte talletuksiaan enää pitäisi!
Miten olikaan, — joka tapauksessa minä otin loputkin Sirkan rahoista ja sijoitin kasvisvoitehtaan osakkeihin, jotka lupasivat suurta voittoa.
Tuskin oli se kysymys saatu pois päiväjärjestyksestä, kun toisaalta nousi uhkaava ukkospilvi elämäni taivaalle.
Sitä mukaa kuin Sirkka unohti surunsa, alkoi pääkaupungin elämä vetää häntä pyörteisiinsä. Tunteellinen, herkkä ja avonainen luonne otti nopeasti vastaan vaikutuksia.
Ensimäiset merkit painoi kaupunkilaiselämä hänen pukuunsa. Se puoli menoerää paisui yhä suuremmaksi. Minä annoin aluksi kaikki, mitä hän pyysi, mutta sittemmin heräsi minussa ajatus opettaa hänelle säästäväisyyttä. Selitin, ettei ihmisen arvo riippunut siitä, miten oli puettu; itsekin pidin neljä tai viisi vuotta samaa vaatekappaletta. Tyttö vastasi nauraen, ettei sillä ollutkaan väliä, miten "vanha" nainut mies oli puettu.
Olisin kenties kuitenkin kukistanut turhamielisyyden epäjumalan, mutta Katri asettui tytön puolelle; hän sanoi, että nuoren tytön piti käydä hyvin puettuna, etenkin kun ei tarvinnut keltään lainata. Minä annoin asiassa sellaisen välipäätöksen, että Sirkka sai näyttää minulle neulojan laskut. Mutta he selittivät yhdestä suusta, ettei mieshenkilön sopinut urkkia, mitä kaikkea naiset tarvitsevat. Minun täytyi tunnustaa itseni voitetuksi.
Sirkan kauneus ja soitannollisuus hankki hänelle pian ihailijapiirin, joka liehui hänen liepeissään kuin mehiläisparvi kukan ympärillä. Näimme usein ikkunasta, kun hän tuli koulusta jonkun keltanokan seurassa, joka kantoi hänen kirjojaan tai nuottilaukkuansa. Alussa oli hänellä miltei joka kerta uusi liehittelijä, joskus kaksi, jopa yhtaikaa kolmekin, jotka kiihkeästi kilpailivat tytön suosiosta ja loivat murhaavia silmäyksiä toisiinsa. Lopuksi jäi vain pari hupeloa, jotka hän naisille ominaisella viekkaudella piti kiihoittamassa toistensa rakkautta ja mustasukkaisuutta, kunnes näistäkin toinen väsyi ja jätti aseman herraksi onnellisen voittajan.
Mutta niin pian kuin nuori tyttö jää yhden miehen saaliiksi, on hän mennyttä kalua. Sirkka vetäytyi yksinäisyyteen, vaipui haaveiluihin ja itki ilman syytä. Luulimme häntä sairaaksi, mutta hän antoi kierteleviä vastauksia ja koetti välttää keskustelua.