Oman kodin unelma lähenee toteutumistaan.
Pitkin talvea oli pidetty yhtiökokouksia, varsinaisia ja ylimääräisiä, tehty päätöksiä ja purettu vanhoja.
Minä olin mukana milloin tilaisuus myönsi. Koskihan asia minuakin läheltä. Toisinaan, kun keskustelu kävi riitaiseksi, lähdin kesken pois. En näet voinut ymmärtää, miksi piti väitellä asiassa, jossa kaikkien yhteinen etu oli kysymyksessä.
Tällävälin ilmestyi rakennustontille valtava tiilikasa. Se merkitsi, että rakennustöihin vihdoin ryhdyttiin täydellä todella.
Eräänä päivänä tuli tirehtööri kovalla touhulla vastaani kadulla. Hän suvaitsi antautua puheisiin. Kertoi olevansa menossa raastuvanoikeuteen. Hänellä oli pari sotkuista vekseliasiaa. Kertoipa hän avomielisesti itseään syytettävän vekseliväärennyksestä, mutta hän kyllä toimittaisi toisen pojan "tiilenpäitä lukemaan". Ennenkuin erottiin sanoi hän:
"Jahah, juu! Nyt voitte jonakin kauniina päivänä mennä rakennuspaikalle. Siellä on perustus valmis, ja elleivät merkit petä, päästään syksyllä omaan taloon."
On mahdoton kuvata, minkä riemun nämä sanat minussa herättivät. Oma talo, oma koti! Sehän oli aina ollut rakkain unelmamme, ihanne, jota kohti ponnistelimme puutteiden ja vaikeuksien läpi. Kunnioituksemme ja kiitollisuutemme tirehtööriä kohtaan kasvoi päivä päivältä. Hän se asiat järjesti ja kantoi päivän kuorman ja helteen!
Kirkkaana talviaamuna käskin Katrin pukeutua. Matkan määrää en maininnut, — aioin valmistaa hänelle yllätyksen. Aikomukseni oli ottaa Sirkka mukaan; pieni aamukävely olisi tehnyt hänellekin hyvää. Mutta hänen sanottiin lähteneen ulos automobiilillä parin herrasmiehen seurassa.
Aamu oli mitä ihanin. Keväinen aurinko heloitti sinisellä taivaalla, sulava lumi virtasi tuhansina pikkupuroina. Varpuset sirkuttivat iloisina räystäillä. Kadut vilisivät hilpeitä jalankulkijoita, toiset matkasivat ajurilla tai voimavaunuilla.
Uutisrakennus sijaitsi kaukana laitakaupungilla.