"Käännytään takaisin! Täällä tulee vastaan erämaa", sanoi Katri.
"Mennään vielä vähän matkaa! Minua huvittaa nähdä eräs paikka", sanoin salaperäisenä.
Tulimme aukealle, jonka laidalla oli havumetsää, toisella lehtipuita kasvava kumpu. Siinä se nyt oli! Perustus oli laskettu, etusivun pari tiiliriviäkin muurattu.
Menimme lähemmäksi. Katri sanoi:
"Kukahan tännekin perustaa talon?"
Minä vain hymyilin vastaukseksi.
Silloin hän arvasi asian.
"Kuule, onko tämä meidän?"
Selittämätön ilo loisti Katrin kasvoista, koko hänen olemuksestaan, ikäänkuin olisi aurinko sadepäivänä pilkistänyt pilvien alta ja kirkastanut kaikki. Hän seisoi unelmiinsa vaipuneena, tarkasti joka kiveä kuin tahtoen ottaa ne syliinsä ja hyväillä niitä sen vuoksi, että ne ystävällisesti liittyivät yhteen tehdäkseen meille kodin, rauhaisan sataman maailman myrskyissä.
En hennonut häiritä häntä. Vihdoin kysyin: