Katri tälläkin kertaa pelasti aseman. Hänellä oli parin kuukauden palkka nostamatta. Hän oli sen säästänyt uuden puvun hankintaan, mutta luovutti nyt mielellään sen.
Lukuvuosi läheni loppuansa. Sirkka oli käynyt kalpeaksi, laihtunut ja kärsi päänkivistystä. Hän sanoi sen johtuvan paljosta istumisesta, mutta minä arvelin siihen olevan muita syitä, vaikka pidin ne omina tietoinani. Ensiksi päättelin hänen käyttävän erästä kapinetta, jonka tarkoituksena oli tehdä vartalo siroksi ja hoikaksi. Toiseksi hän valvoi liian paljon. Miltei joka ilta hän istui teatterissa tai konsertissa. Se oli tietysti kehittävää sille, joka aikoi ottaa musiikin elämäntehtäväkseen. Mutta se kulutti hermoja.
Vieläkin eräs seikka tuotti minulle paljon huolta. Hänellä oli aina rahan tarve. Vaikka suoritin hänen täysihoitonsa ja koulumaksunsa, ahdisti hän tavan takaa minua, ottaen rukoilevan ilmeen ja sanoen: "nyt minä taas tulen kerjäämään enolta rahaa". Kielto ei olisi auttanut, sillä silloin alkoi sataa — ja kuka mies kestää naisen kyyneleitä!
Päättelin, että hänellä oli salainen rahanreikä. Arvelin toverien mahdollisesti lainailevan. Hän oli liian hyväsydäminen ja uhrautuvainen kaikkia kohtaan.
Koulun päätyttyä aloimme hommata maallemuuttoa. Soittokone piti ottaa mukaan, vaikka kulettaminen olikin hankalaa. En aikonut antaa tytön juoksennella jouten koko kesää; soittaa hänen piti, jotta sormenpäitä pakoittaisi.
Katri ei päässyt mukaan: hänen lomansa alkoi vasta juhannuksen jälkeen.
Siihen asti saisi Sirkka olla taloudenhoitajana.
Oli mitä herttaisin kesäaamu. Sirkka oli päivän kunniaksi kukitettu, ja toverit tulivat saattamaan häntä.
Kun kello löi toisen kerran, alkoi yleinen itku ja suuteleminen.
"Pistäy katsomassa, miten koti valmistuu", muistutin minä.
"Minä teen toivioretken, ainakin kerran päivässä", lupasi Katri.