Kun minulla ei ollut varoja asianajajan palkkaamiseen, oli minun itse lähdettävä vastaamaan asiastani. Katrille en ilmoittanut mitään, sillä olin varma, että hän siinä tapauksessa tulisi oikeuteen minua rohkaisemaan.
Eräänä aamuna otti korkea oikeus jutun käsitelläkseen. Tirehtööri oli itse vetäytynyt kulissien taakse ja antanut jutun Jutkun ja Metkun asianajotoimiston huostaan.
Raastuvanoikeuden puheenjohtaja, pieni, kuivettunut, kärtyisen näköinen herra, käännähti tuolillaan, jotta se narahti pahaenteisesti. Hän rykäisi virallisen kuivasti, sijoitti lasit nokalleen, jonka väri oli sinipunainen, ja alkoi selailla pöydällä olevia papereita. Lopuksi hän aivasti ja niisti nenänsä peloittavalla ankaruudella. Minä luin kaikessa tuossa varoituksen: "arvonantoa, herraseni, te, joka olette hävyttömästi jättänyt vuokranne maksamatta".
Pöydän kummallakin sivulla istuivat neuvosherrat ikävystyneinä ja haukottelivat. Tuntui siltä kuin olisi heidät siirretty pikkutunneilta suoraan oikeuden istuntoon. Heidän elottomilla kasvoillaan saattoi lukea minulle osoitetun paheksumislausunnon: "miksette hyvällä maksanut vuokraanne, ettei meidän olisi joutavan jutun takia tarvinnut hauskasta seurasta lähteä?"
Puheenjohtaja suvaitsi kääntyä minun vaivaisen syntisen puoleeni ja kysyä, olinko haastekirjassa mainittu henkilö. Vastasin, että minulla oli kunnia olla se mies. Mutta selvästi näki, ettei sitä minään kunniana pidetty. Ja totta puhuen hävetti itseänikin olla omissa housuissani. Sata kertaa mieluummin olisin ollut joku muu henkilö — yksi noista, jotka tähän aikaan luovivat jotakin ravintolaa kohti tilatakseen maukkaan aamiaisen.
Herra puheenjohtaja alkoi ruotsiksi murtaen lukea haastekirjaa — nähtävästi minun laskuuni, vaikka minä osasin koko sepitelmän ulkoa sekä etu- että takaperin. Musertavan taidepaussin jälkeen hän kysyi, oliko minulla mitään sen johdosta sanottavaa.
Minä rykäisin — minäkin vuorostani. Mutta se ei tehnyt toivottua vaikutusta. Siltä puuttui virkamahtia. Sitte minä sanoin, että minulla oli asiakirjan johdosta yhtä ja toista sydämelläni.
Korkea oikeus osoitti hiukan vilkkautta ja asettui odottavalle kannalle. Mutta tuskin olin päässyt alkuun yhtiön perättömistä lupauksista, kun puheenjohtaja kysyi kärsimättömästi, mitä se asia tähän kuului. Vastasin, että se hipaisi jokseenkin läheltä, ja jatkoin esitystäni.
Puheenjohtaja kysyi sitte kantajalta, mitä hän arveli minun puolustuspuheestani. Siihen sanoi Jutkun ja Metkun mies julkeasti, että heidän nähdäkseen se ei vaikuttanut mitään itse asiaan. Hän vaati juttua heti päätettäväksi.
Lyhyen neuvottelun jälkeen julisti korkea oikeus päätöksen, joka meni siihen suuntaan, että minun piti heti mukisematta maksaa yhtiölle korkojen kanssa, mitä olin sille maksava, sekä oikeuskuluja niin ja niin paljon.