Kun minä maahan lyötynä ja musertuneena tulin kotiin, riensi Katri vastaani ja sanoi olevansa aivan varma, että minä olin suoriutunut voittajana. Hän ei ymmärtänyt, että lakimiehet pitelevät lakipykäliä kuin etevä peluri sakkinappuloita.
"Katri-kulta", sanoin, "mitäs minä mahdoin yksin kokonaista yhtiötä vastaan. Jos olisin voinut palkata ovelan asianajajan, olisin ehkä voittanut."
Asia jatkui laillista kulkuansa. Eräänä aamuna, kun Sirkka oli lähtenyt opistoon, tuli pari hienoa herrasmiestä, joista toisella oli salkku kainalossa. Toinen luki oikeuden päätöksen. Häikäilemättä tulivat he sisään, ja alkoivat merkitä huonekaluja, liimaten kuhunkin keltaisen lapun.
Ryöstöherrojen mentyä kiitin sydämestäni Jumalaa, ettei Katri ollut tätä murhenäytelmää näkemässä — hän oli päivää ennen siirtynyt synnytyslaitokseen.
Puuttui vielä viimeinen näytös: omaisuutemme myynti pakkohuutokaupalla.
Sattui sadepäivä, ja saattoi pitää varmana, että omaisuutemme menisi polkuhintaan. Märkinä viruivat huonekalumme, nuo meille niin tutut ja rakkaat. Sirkan pianiino oli kolhittu naarmuille.
Koko omaisuudestamme kertyi tuskin sen vertaa, että yhtiön saatava tuli kuitatuksi.
Kun Sirkka kotiin tultuaan näki huoneensa tyhjänä, jäi hän alussa aivan sanattomaksi. Minun täytyi ilmaista kaikki; mitäpä olisi hyödyttänytkään salata totuutta.
"Minä yksin olen syyllinen. Säästä Katria!"
Hän oli kauan vaiti ja sanoi sitte: