Vieraat olivat menneet.
Tuntuvat jäljet he olivat taloon jättäneet, varsinkin Anttiin, joka eli nyt kuin suloisessa unessa.
Sulo piti hänestä, sen hän aivan varmaan tiesi, koskapa oli antanut hänen suudella marmorivalkeaa kätöstään.
Ja vielä toinenkin syy hänen hyvään mielentilaansa oli.
Nuori Kaukonen oli auttamattomasti mennyttä kalua, hän joi, ei voinut olla juomatta, hänen täytyi juoda.
Hän kumminkin oli siinä aina voinut jotakuinkin määrän pitää, iloisimmissakin toveriseuroissa.
Omituista!
Hän ei ollut juuri taipuvainen itseänsä muihin eikä päinvastoin vertailemaan; mutta nyt hän sen teki.
Hän oli kymmenesti parempi nuorta Kaukosta.
Sen hän tunsi lämmittävän sydänalassaan.