Vihdoin hän virkkoi:
— Serkku hyvä, jospa sinusta tulisi isäsikään kaltainen mies!
— Serkku näkee hyväksi halveksia isääni.
— Sitä en tee. Jos sinä voisitkin saavuttaa hänenlaisensa työkyvyn, ensinkin semmoisen halun ja uutteruuden, niin ei olisi epäilemistäkään, etteivät ajan virkistävät tuulahdukset sinuun hyvää vaikuttaisi. Isäsi on niille vanha; en kummailekaan hänen katsantokantaansa monissa nykyajan kysymyksissä. Mutta se minua surettaa, ettei sinulla, serkku, ole vanhaa eikä uutta katsantokantaa. Sinä luotat vaan onnen sattumiin, serkku; se on todellakin surkeaa. Ja jollei sinussa muutosta tapahdu, niin varma perikato on edessäsi.
Turhaan etsi Antti sanoja vastatakseen.
Hilma katsoi häntä terävästi silmiin ja jatkoi:
— Sinä voit innostua tavallasi, vetreytyä ja suuria tulevaisuuden unelmiakin voi mielessäsi vilahtaa; mutta minä pelkään sen tilan lyhyyttä ja seuraavaa aina mustempaa tyhjyyttä. Lujemmin perustettua täytyy olla pysyväisen onnen, sen saavuttamisesta olla jokukaan osa omaa.
Hänen äänensä oli heltynyt surullisen myötätuntoiseksi ja katseensakin melkein lempeäksi.
— Kun menet palvelukseen, niin tee tarkoin ja huolellisesti tehtäväsi, hän jatkoi. — Sillä on jo ensimmäinen kasvattava vaikutuksensa. Vältä joutilaisuutta ja vetelehtivää seuraa. Etsi huvia siveellisistä seurapiireistä, lue ja seuraa ajan kaikkia vireillä olevia kysymyksiä. Se valostaa elämää, se varmistaa elämisen halua ja voimia vahvistaa.
He olivat ison aikaa äänettöminä molemmat. Huomenna lähden kotiin, sanoi vihdoin Hilma.