— Huomenna jo! huudahti Antti.
— Niin. Ilma, jota hengitän täällä, on raskasta minulle.
XXI.
— Älkäähän mitä! Tuntuu vähän oudolta ja niinkuin perheestämme jotain puuttuisi, kun ei ole Hilmaa, puheli kauppias muutamana päivänä puolispöydässä. — Vaikkapa hän onkin itsekäs, on hänessä kumminkin paljon miellyttäviä puolia. Velivainaja oli aivan samanlainen.
Eikä kauppias sitä puheekseen puhunutkaan; todellakin kaipasivat häntä kaikki, oli kuin olisikin ollut perheestä jotain välttämätöntä poissa, tyhjä aukko vain jäänyt jäljelle.
— Hän oli niin sydämmellinen ja osanottava, virkkoi rouva lempeästi. — Ehkäpä hän ei ollutkaan itsekäs, vaikka niin luulimme.
Kauppias myhäili.
— Lähellä pusketaan, kaukana ammutaan, virkkoi hän leikillä. — Kelpo ihminen hän on, sitä ei voi kieltää.
Enempi hänestä ei puhuttu.
Elämä oli hiljaista, painostavan hiljaista. Kauppias teki työtään entiseen tapaansa, möi puodissa ja kävi tarkastelemassa työväkeä. Muuten oli hänellä tätä nykyä paljon miettimistä, joka oli omansa hänet erottamaan perheestä. Suuret tuumat, suuret voitot, ne eivät antaneet enää entistä rauhallista yönlepoa. Kaukosen ja monen muun yritykseen yhtyneen kanssa oli hän ahkerassa kirjeenvaihdossa. Nyt kesällä piti Kaukosen lähteä ulkomaille kauppasopimuksia tekemään, syksyllä sitten alkaisi metsänhakkuu, tervoja ostettiin parastaikaa. Hän oli jo tehnyt monet arviolaskut liikkeestä, ja aina oli tulos loistava. Epäillä oli mahdoton jo siitäkin syystä, että Antti tuli syksyllä Kaukosen palvelukseen. Mutta sittenkin pysyi mieli levottomana. Oli kuin Hilman epäilykset olisivat synnyttäneet pimeän peikkoja hänen rintaansa.