Rouva eli edelleen taloustoimissaan, mutta oli alakuloisempi entistään; häntä pahimmin vaivasivat Hilman lausumat epäilykset. Mutta kauppiaalle hän ei siitä kertaakaan virkkanut, kuten hänen tapansa ei ollutkaan koskaan sekautua tämän asioihin.
Kesän kuluessa toteutui Antissa Hilman ennustus.
Hän uneksi kyllä kauan Kaukoselle joutumisensa suurista seurauksista, joissa Sulo oli häikäisevä keskusta, ja nauttikin siitä. Mutta voimat alkoivat lannistua, alakuloisuus ilkeine epäilyksineen saavutti, ja vihdoin oli elämä niin tyhjää, niin kolkkoa, että sydäntä väristytti. Kesä oli hirmuisen pitkä, laiskan laiskasti madellen se kului.
Jo oli hän kirjoittanut Sulolle, vavisten sen tehnyt, sydän kurkussa odottanut vastausta ja saanutkin.
Sulo puhui käynnistään heillä, kesän suloudesta ja kiitti ystävällisestä kohtelusta ja toivotti hänet tervetulleeksi kaupunkiin. Mutta sitten puhui hän yksistään Hilmasta; ei kenenkään ihmisen sanonut niin häneen vaikuttaneen kuin tämän. "Hän oli kuin monien sekavien sydämmeni aavistusten selvä vastaus. Hän opetti minulle muutamissa hetkissä enemmän, kuin olen ennen koko elämässäni oppinut."
Se jäyti viimeisenkin toivon Antin sydämmestä.
Sulo ei ollutkaan pehmeäksi hermostunut kaunotar, kuten hän oli luullut: hänkin oli luja suuruus, jonka edessä täytyi vapista.
Hän istuskeli päivät kamarissaan väsyneenä ja velttona; mielessä liikkuivat vain katkerat epätoivon tunnelmat, jotka nekin samenivat vihdoin raskaaksi, rajattomaksi möhkäleeksi, ja ajatukset kiersivät sen ympärillä kuin myrskypilvet syysyön peittämän maan.
Välin hän vain heräsi, kun Alma tarjosi hänelle kahvea tai kävi huonetta siistimässä — sitä hän taasen teki entiseen tapaansa, kuten keväälläkin.
Mutta näennäisesti herättyäkin painosti.