— Niinpä niin! myhähti Antti, ja hänestä tuntui kuin tuo lause olisi todellakin syvää elämän viisautta. Mitäpä huolehtimaan! Hän nauroi, katsoi syvästi tyttöä silmiin, ja ihan oikein! Mitäpä huolehtimaan!
Mutta miten voisi päästä sellaiseen tilaan, niin iloiseksi ja välinpitämättömäksi?
Sitä hän koetti vielä jälkeenpäinkin ajatella; mutta sen saavuttaminen näytti mahdottomalta sekin.
Hetkeksi voi sen saavuttaa, mutta vain lyhyeksi hetkeksi; intohimotkin olivat liian heikot sitä hetkistä pitemmälle pysyttämään.
Äidin tarkka silmä huomasi poikansa masentuneen mielentilan.
Hän etsi tilaisuutta.
Kerran hän puhuikin siitä tapansa mukaisella hienoudella.
— Sinun on, lapsi hyvä, ikävä täällä maansydämmessä; eikähän ihmekään. Isäsi ja minä olemme liian vanhat voidaksemme saada sinulle minkäänlaista huvia. Mutta pääsethän kohta kaupunkiin toimeen ja työhön. Se varmaankin virkistää sinua.
Äidin ääni oli hellän surullinen ja kasvoille ilmeni kaipuun ja huolen pilviä.
Mutta hetken perästä hän iloisemmin jatkoi: