— Siellä luulenkin sinulla olevan kaiken, mitä enimmän elämässäsi kaipaat.
— Kuinka? Mitä tarkoitatte? kysyi Antti hämillään.
— Suo anteeksi, että sekaudun sinun asioihisi! Sinä rakastuit Suloon. Jospa Jumala niin soisikin, että hän olisi sinun, siitä me vanhukset olisimme onnelliset.
Antti katsoi alas ja hengitti raskaasti.
— Hän oli niin myötätuntoinen sinulle ja meille.
Antin sydäntä kirveli. Hänen kasvoillaankin jo lepäsi selvät sisällisen tuskan merkit.
— Sinä olet epätoivonen siitä. Mutta kunhan joudut sinne, niin en epäilekään sinun voivan saada hänestä sydämmesi tunteiden vastinetta.
Antti oli kokonaan heltynyt.
Hän kertoi nyt kaikki äidille.
— Luuletteko vielä, äiti? Hän ei anna pienintäkään toivon sijaa. Jos olisin Hilma Heikkinen, silloin voisin toivoa.