— Tuskin se mitään todistaa. Häneltä ei voi viittauksia odottaa, siihen hän on liian hieno, lohdutti äiti.
Rauenneesti katsoi Antti häneen ja raskaasti huoaten jatkoi:
— Hän on niin Hilman kaltainen, niin vahva. Se minua, äiti, pelottaa. Minä tunnen itseni niin kovin heikoksi; minulla ei ole mitään, millä voisin hänet itseeni sitoa.
Hän laskeutui alas käsiensä varaan ja kirkkaat kyynelet vierähtivät poskille; hän itki kuin ennen lapsena saadessaan äidin hellän nuhtelun.
— Minä olen niin voimaton! toisti hän vielä heikosti.
XXII.
Kauppias Kaukonen tehnyt vararikon.
Se oli hirmuinen isku, oli kuin hirmu-ukkonen, mikä yhtäkkiä metsien takaa nousee selvälle, vaikka auteriselle kesäpäivän taivaalle sitä ristiin rastiin viiltelevine liekkeineen, ankarine ryskeineen ja rankkoineen.
Kauppias väsyi alas tuoliin halvaantuneen hermottomasti; istui siinä kauan kasvot jäykkinä ja tunnottomina. Rouva huudahti kipeästi, kuin jos sydän olisi haljennut ja vaipui tunnottomana sohvalle. Anttikin horjui, himmenivät silmät ja ellosti sydänalassa niin ilkeästi.
Tajuttiin kohta ajattelematta, mihin tilaan oli jouduttu.