Silloin oli jo myöhäinen syksy.
Antti oli jo varusteltu Kaukoselle matkustamaan, isän puolelta joillakin harvoilla neuvoilla, äidin puolelta taasen nuhteettomilla liinavaatteilla, sukilla ja sen semmoisella sekä hartailla, äänettömillä rukouksilla korkeuteen.
Syksy oli osaksi tuonut sitä, mitä ei kesä ollut voinut, jonkun verran pitempiaikaista virkeyttä ja kevyempää tunnetta.
Runsas sato viljelyksistä ja sen johdosta koko paikkakunnalla syntynyt vilkkaampi kauppaliike olivat elähdyttäneet kauppiaan mieltä ja vielä olivat yhteiset yrityksetkin tähän asti lupaavilta näyttäneet.
Rouva oli voinut jo varmasti uinailla poikansa vastaisesta onnesta, sillä olihan Sulo Antin toiseenkin kirjeesen hyväntahtoisesti vastannut. Se, ettei siinä ilmennyt yhtään lemmelle vivahtavaa värettä, ei merkinnyt hänen mielestään mitään, se vain kuvasi Sulon täydellistä naisen hienotuntoisuutta.
Samasta syystä oli Antti itsekin virkeämpi. Hänkin oli voinut taasen uinailla ja toivoa elämään kerrankin palaavan lapsuuden ajan valoisuutta ja hilpeyttä Se kumminkin oli suurimmaksi osaksi äidin saama hyvänmielen tila.
Nyt oli elämä sitäkin synkempää, se näytti, turhaa sanoakin, kerrassaan toivottomalta, oli kuin olisi oltu keskellä siintävän seljän, missä ammottava syvyys ilkkuen ojentihe kaikkialle uhkaavana ja ylipääsemättömänä hirmuna.
Kauppias ei ensimmäisinä päivinä puhunut kenellekään mitään. Hänen hartiansa olivat entistä enemmän kumarassa ja koko muoto oli hirmuisesti vanhentunut, haivenet näyttivät olevan harvemmat ja harmaammat, miehekäs, käskevä ryhti oli poissa — hän oli lievemmin sanottuna hävinneen ruodilla istuvan herastuomarin näköinen.
Aidastuneet olivat rouvan kasvot, käyneet kellahtavan kalpeiksi ja ryppyisiksi; hän väikkyi kuin pilven seottaman päivän varjo, liikkui paikasta paikkaan ilman mitään tarkoitusta.
— Meillä ei ole mitään! itki hän yhtenään.