Se olikin katkerin huomio, ettei ollut tottunut mihinkään; kauppaopiston päästötodistukseen hän ei ensinkään uskaltanut tulevaisuuttaan turvata.
Samassa suhteessa kuin itse isäntäväki olivat palvelijatkin muuttuneet, vaikka päinvastaiseen suuntaan: heidän arvonsa ja rohkeutensa näytti samassa määrässä ylenevän kuin edellisten oli alennut.
Ensimmäisenä uskalsi karjapiika saastaisine jalkoineen astua hienomattoiseen saliin palkkaansa vaatimaan, ja häntä seurasivat jäljessä toiset.
Kauppias murisi, mutta ei mitään vastannut.
Rouvan silmät kyyneltyivät nähdessään, miten ilkeät jäljet jäivät mattoon, kun karjapiika uhkaavasti tallusti peremmä, uhaten haasteen antaa, jollei paikalla saa vuosipalkkansa loppua.
Saman vaatimuksen teki Alma ja samoin toiset, edellinen vielä vaatien korvausta matkakustannuksista, kun oli viekoteltu mokomaankin kerjäläisten pesään.
Jo leimahtivat vihdoin kauppiaan harmaat silmät, hän oikasi vartalonsa ja vihan vimmassaan kiljasi:
— Ulos, roistot, tai minä!
Kohtauksessa oli vielä sen verran entistä pontta, että he säikähtyivät ja sääriinsä luimivat kaikki, paitsi Pietiä, joka juurevasti jäi vielä paikoilleen.
— Mitä sinullakin on tahtomista?