Talvi kului kulumistaan ja aina painostavammaksi vain kävi Heikkisellä! kaikkein mieliala oli sysimusta, paitsi Pietin, joka uutterasti aamusta iltaan työssä hääri ja voi toisinaan laulua tapaillen hyräilläkin.
Kevät teetteli jo tuloaan illansuun paetessa, jopa aurinko välin räykeästikin korkeimmalta huipultaan paisti ja sen säteet taistellen talven kukkasia vastaan harmaantivat puhtoisen hangen, mustasivat likaisiksi viiruiksi talvitiet ja liuottivat vedeksi mäkirinteiden valkeaa vaippaa.
Kevät näinkin alullaan saa mieliin himmeitä toiveita ja virkistää; mutta Heikkisellä se ei sitä tehnyt: se oli syksyn kevättä.
Ei ollut pitkään aikaan vilahtanutkaan mitään keveämpää, nuorekasta tunnelmaa siellä, elämä oli kuin tammikuun hangen peitossa.
Mutta muutamana päivänä astui kauppias pitkästä ajasta omituisen iloisen ja keveän näköisenä saliin, missä rouva ja Antti alakuloisena istuivat, juuri tuumittuaan turhaan, mistä jonkunkaanlaisen tuottavan toimen ja tulolähteen saisi.
— Sain kirjeen Hilmalta, sanoi hän ja istui mukavasti tuoliin.
— Hilmalta? virkkoi rouva katsoen kummastellen miehensä nuortuneita kasvojen ilmeitä, ja hänenkin kasvonsa vähitellen kirkastuivat.
— Se on sentäänkin tyttöjen tyttö, jatkoi kauppias entiseen tapaan.
— Mitä hän kirjoittaa sitten?
— No, säälitteleepähän ensin meidän kovaa kohtaloamme.