Tytöt olivat jo jääneet näkymättömiin, tai olivat kääntyneet takaisin.
— Tiedätkö, mikä tuossa asuu? kysyi Kaukonen osottaen tien laidassa olevaa pientä tölliä.
— En.
— Älä hiidessä! Pirkkohan sen nimi on. Kävin toisinaan ennen täällä ollessani sielläkin. Se on perhanan pulska se. Käymmehän tervehtimässä.
— Minä en kumminkaan lähde.
— Mitä perhanaa! Eihän meitä tässä kukaan näe; metsä peittää meidät kaikkialla.
Antti kääntyi palataksensa takaisin, mutta Kaukonen esti häntä.
— Oletko lapsi tai naisellinen houreilija, hyvä veli.
Antti ei vastannut, nykäsihen vain irti ja lähti kävelemään taaksensa katsomatta. Kiireesti kuin pakeneva hän käveli ja mieli kuohui kiukusta ja inhosta; hän ei koskaan ollut häntä niin halveksinut kuin nyt.
Hän oli kuuma sekä kävelystä että mielen kuohusta.