Vihdoin hän poikkesi metsästä lirisevän purosen partaalle istumaan. Katsoi sen tasaista menoa ja sai siinä mielensä vähän tyyntymään.
Mutta sen tyyntyminen antoi vain sijaa toisille, rajummille tunteille.
Taasen hän muisti sen niin elävästi, että Hilma oli useimmat kerrat tanssinut Kaukosen kanssa, oli ollut reipas ja pirteä, keskustellut ja keveästi naurahtanutkin joskus.
Ja taasen kuohahti veri kiehuvan kuumana hänen päähänsä. Sydän tuntui kuivavan, jähmettyvän tunnottomaksi möhkäleeksi! Eikä hän enää ajatellut mitään, ei tuntenut mitään selvästi, vaan hän kärsi tunnottoman viimeisiä elon voimia jäytäviä tuskia, sielussa leimahteli kuin tulia tuhkaan peittyneistä hiilostuneista kekäleistä. Siellä näyttäytyivät kaikki hämäränä mutta hirvittävinä peikkoina. Hilmankin kuva oli kauhistuttava.
Siinä hän istui kun Kaukonen pitkin askelin kävi sivu ja kauan vielä sittenkin samaisessa synkässä sieluntilassa.
Oli jo myöhäinen, ennenkuin kotiin kerkesi.
Hilma oli vielä salissa, jonka läpi Antin oli kulkeminen huoneesensa.
Mitä?
Hän itki.
Ei sanaakaan puhunut.