Vihdoin lähti huoneeseensa sielu sysimustana ja kauhean kolkkona.
XXVII.
Kiihkeästi etsi häntä Antti aamulla, tietämättään, miksi niin teki.
Hän ei ollut kotona, oli lähtenyt kävelemään.
Paljastusaikeistaan oli Antti jo peräytynyt; hänellä ei ollut Hilmalle siis mitään sanomista. Mutta sittenkin olisi pitänyt saada hänet tavata, edes nähdä: sisällä oli niin oudon tyhjää, tunnelma kamalaa kuin usvainen paha uni yöllä.
Hän ajatteli tosin jo selvästi ja tulos oli jäykkä varmuus, ettei koskaan Hilma voisi rakastua Kaukoseen.
Mutta levottomuus ei tauonnut, sillä oli omat lakinsa ja perusteensa, jotka olivat vento vieraita järkiperäiselle ajattelemiselle.
Se voitti.
Olisiko hänkin heikko?
Niin heikko, että olisi rakastunut semmoiseen mieheen?