Siihen katkesi; sanat tukehtuivat kurkkuun.
Hilma ei katsonut häneen.
Kylmä väristys kävi läpi Antin ruumiin.
Hulluuden sekainen tunteiden rajuus leimahti hänen sielussaan.
Oli polvillaan hänen edessään.
Mutta sanaakaan ei saanut sanotuksi; kasvot olivat tulipunaiset ja silmien säihke rajusti taisteleva.
Hilma katsoi häneen ensin murhaavan tuimasti, mutta se vähitellen heltyi; jo kiilsivät kirkkaat kyynelet hänen suurissa silmissään, uusia tulvinaan uhkui ja pian silmien sini oli kyyneltulvan sumentama.
— Antti, Antti! hän tuskallisella äänellä vaikeroiden valitti.
Siinä oli niin sydäntä särkevä sointu, että se sielua puristi, pimitti ajatukset uhkuvaksi suruksi.
— Toivoin jo sinun voittaneen paljon, jatkoi Hilma raskaasti. — Mutta pahat taipumukset ovat sinussa liian suuret, voidaksesi niistä vapautua, vaikka tahtoisitkin.