Hienosti punastuivat ohimot; mutta suoraan hän kertoi:
— Kun se hupelo luuli minun muuttuneen kaupungissa, niin siksi lähetti minut maalle. Sanoi jo näkevänsä, etten ole enää niin viaton kuin hänen huostastaan lähteneenä.
Hän nauroi löyhästi ja heitti päätään taaksepäin, jotta suortuvat solahtivat niin viettelevän houkuttavina puhtaalle otsalle.
Antti hymyili hänelle ja katse loisti.
Hänkin oli siis parantumassa.
Molemmat parantumassa maaelämän rauhassa, paossa viettelyksiä ja vaaroja.
Anttia nauratti, nauratti väkiselläkin tuo yhtäläisyys.
IV.
Oli kuin päivä olisi paistanut pimeään kiviluolaan.
Ja hän oli palvelustyttö vain, jollaisesta Antti ei ennen ollut viitsinyt ajatellakaan mitään hyvää ja ylevämpää; sillä pienuudesta pitäin oli hän tullut tietämään olevansa paljon parempi sikäläisiä — se tieto oli kuin itsestään imeytynyt vanhemmista, jotka selvään näyttivät asemansa ja arvonsa tajuavan.