Mutta suotakoon se hänelle anteeksi! Olihan hän kumminkin täällä kaikesta kauniista köyhässä sydänmaankylässä ainoa, jota voi ihastuksella katsoa silmiin, jopa tulla runolliseksikin.

Kaiket päivät ajatteli Antti nyt häntä, ja nautti yksin jo ajattelemisestakin.

Tosin hän sen huomasi, ettei se hänelle oikein sopisi ja että se melkein alentaa hänen arvoansa — niin pitkällä jo oli vasta uninen ajatuskyky. Mutta mitä hän siitä välitti!

Sillä hän oli rakastunut — hän itsekin sen uskoi, mutta nauroi vain sille.

Almahan se hänessä oli loihtinut eleille uuden elämän halun ja rattoisan seurustelun kaipuun. Hänen hymynsä kävi päivä päivältä hurmaavammaksi, hänen katseensa lumoavammaksi.

Ja hän näytti ymmärtävän kaikki, oli kuin olisi nähnyt hänen sieluunsa — ja siitä hän viehkeni, viehkeni viehkenemistään, ja sulosemmiksi kävivät päivät.

Parantumassa!

Antti ei sitä enää muistanut ja tuskinpa olisi siitä välittänyt, jos muistanutkin olisi. Hän oli parantunut.

— Herralla taitaa olla ikävä täällä maalla? kysyi Alma kerran kahvea Antille hänen kamarissaan tarjotessa ja hänen katseensa oli niin herttaisen säälivä ja armas samalla.

— Miten niin?