Sillä Antti ei siitä nyt mitään tiennyt.
— Ajattelin vaan, kun täällä maalla ei ole herralla mitään sopivaa seuraa.
Se sattui niin hyvin. Itserakkauden tunne vilahti sielussa; mutta se oli vain hetkinen, ja peittyi hurmaavaan ihastuksen tunteesen.
Hän oli vielä niin verrattoman viisas, yhtä viisas kuin kauniskin.
Ensi kerran katsoi Antti häntä tulisen hehkuvasti silmiin.
Alma lensi tulipunaiseksi ja katsoi lattiaan.
Ja siinä semmoisenaan hän vasta kaunis oli.
Valkeahipiäisillä poskilla rusottivat ihanat ruusut, kesän ensimmäisten vertaiset, ja ulottuivat ylös ohimoilla valuville kultakutrille — otsa ja kaula olivat vain lumivalkeat.
Hänkö turmeltunut?
Ei, ei! Sadasti ei! Hän oli viattomuus itse.