— Alma!
Alma loi häneen läpitunkevan, hehkuvan, naisellisen katseen, joka tuntui sielun sisimpiin intoa ja hekkumaa vuodattavan.
Keinutuoli oli jo aikaa seisahtanut.
— Alma, aseta tarjotin tuonne pöydälle? Hän teki sen.
Kuumina hehkuivat Antin posket, hengityksensä oli hätäinen, melkein tukehtuva.
— Tulehan tänne, Alma! hän käski; sillä tunteestaan huolimatta hän kumminkin tietämättään tiesi, mikä heidän erotuksensa oli.
Mutta Alma seisoi paikallaan liikahtamatta ja katsoi ujosti eteensä, ikäänkuin olisi ollut sanomaisillaan:
— Herra, minä olen nainen.
Mutta semmoisenapa hän olikin niin viehättävän näköinen, niin naisellisen, niin houkuttelevan viehkeän, että Antti ihan tietämättään kavahti pystyyn ja veti hänet syliinsä, takaisin keinutuoliin laskeutuen.
Hän ei vastustanut, taipui vain hermottomana hänen rinnoilleen, ja hänen hengityksensä poltteli Antin muutenkin tulikuumaa kaulaa.