Antti suuteli intoisesti hänen ruusuisia mansikkahuuliaan, suuteli kerran, toisen, suuteli kymmenestikin.
Kerran ennen oli hän näin kiihkeästi suudellut. Se oli ollut ensi lemmen kohtaus valoineen ja lupauksineen.
Nyt hänen ei tarvinnut mitään luvata, mihinkään sitoutua, kuten silloin, mutta hän olikin silloin lapsi.
Ehkäpä hän nytkin olisi niin innoissaan ollen vannonut, jos Alma olisi valoja vaatinut ja lupauksia.
Mutta hän ei vaatinut mitään, lepäsi vain kuin siipeen ammuttu kyyhkynen Antin sylissä raukeana ja tahdotonna.
Askelia salista.
Hän hyppäsi Antin sylistä, heitti silmille venähtäneet suortuat taakse ja alkoi kiireesti järjestellä Antin pöytää.
Rouva astui sisälle.
— Se on hyvä, tyttäreni! Ajattelinkin käskeä sinua siivoamaan, puhui hän leppeästi.
Antti istui kalpeana hämmästyksestä.