Alma tarjosi hänelle jäähtynyttä kahvea.
Hän ei ottanut, ei voinut. Jäsenet olivat kuin kivettyneet.
Alma poistui.
Hän näytti levolliselta, niinkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan.
Rouva istui tuolille pöydän viereen ja virkkoi puheen alkuun päästäkseen:
— Se on hyvä tyttö tuo Alma, vaikka ottaessani pelkäsin hänen tapojansa.
Hän pysähtyi. Katse oli kiintynyt Anttiin; näytti huomaavan jotain.
Mutta sitten hän jatkoi:
— Tytön äiti viime syksynä kaupungissa käydessäni itki minulle ja sanoi pelkäävänsä pahinta, että tyttö, kun on vilkas ja huikenteleva luonteeltaan, joutuu vielä huonolle jäljelle, kun kaupungissa on niin kauheasti viettelyksiä ja vaaroja. Vaimo parka oli köyhyydessään kasvattanut orpoa lasta, tehnyt uutterasti työtä ja niin omin neuvoansa tytön ihmiseksi saanut. Ja aina sittenkin oli vaalinut häntä neuvoilla ja varoituksilla. Minun kävi säälikseni eukko parka, ja kun huolensa hyvin tajusin, otin tytön palvelukseen.
Antti istui levottomana ja hypisteli kellonsa periä. Ei olisi tahtonut mitään nyt hänestä kuulla. Mutta äiti jatkoi: