— Niin hän on todellakin hyvä tyttö, minä pidän hänestä paljon. Ehkä lienee huikenteleva; mutta toivon hänen täällä maalla vakaantuvan.
Anttia väristytti.
Äidin seurassa oli taasen niin hirmuisen tukalaa.
V.
Kolmen istuivat he aamiaispöydässä, kuten tavallisestikin. Alma tarjosi ruokia.
Antti loi häneen sivusilmäyksen aina kuin hän kulki kyökistä ruokahuoneesen, mutta niin varovaisen kuin odottaakin sopi näin vanhusten läsnä ollessa. Ja hän olikin jo kerjennyt vakautua ja jo ajatellakin, sillä olihan hän jo lähes kolme viikkoa ollut kotona ja osan siitä ajasta viehkeillyt tytön kanssa, ja heidän välinsä pysynyt syvimmässä salaisuudessa. Siinä nyt ei tosin muuta ollutkaan kuin huvi. Antti sen jo voi ihan kylmästi ajatella, ettei muu kuin huvi, kun ei muutakaan huvia ollut. Mutta huvi elähdytti kumminkin ja piti hänen mielialaansa jotenkin pirteänä.
Rouva jatkoi alotettua keskustelua.
— Hän on ankara järjestyksen ihminen, sanoi hän. Kauppias nyökäytti tyytyväisenä päätään.
— Ja hirmuisen vaativainen maalaistyttö tietysti, ehätti siihen Antti pistelijäästi.
— Ankara ja vaativainen järjestyksen puolesta, huomautti siihen kauppias, vieden ison lihaviipaleen suuhunsa. — Minä kunnioitan semmoisia ihmisiä, varsinkin nuoria.