Antti luuli tuossa viimme lauseessa huomaavansa jonkunlaisen sivuletkauksen itseänsä vastaan.
Sillä ukko, vaikka ei siitä ollutkaan mitään puhunut, näytti jo usein kyllästyneeltä poikansa toimettomaan elämään ja joskus jo sanojen lomissa luuli Antti huomanneensa piikkejäkin.
Hän ei vastannut; istui vain ja koetti näyttäytyä niinkuin ei olisi koko kysymyksestä välittänyt sen enempää.
— Täytyy ihmetellä Hilman aikaista kehitystä, jatkoi rouva. — Alun toisellakymmenellä oli vasta äitinsä kuollessa. Talouden hoito jäi silloin väettömän tytön huoleksi. Mutta siellä oli kumminkin aina sievää ja siistiä, aistikas järjestys vallitsi kaikkialla, ja hän hääri ja toimi kuin aika ihminen.
— Ja nyt pari vuotta veljeni kuoleman jälkeen on hän itse hoitanut järkevästi liikettä ja taloutta, ihan yksin kaikkea. Hämmästyin talvella siellä käydessäni sitä asioiden hyvää menoa, mikä siellä oli, lisäsi kauppias.
Antti ei siihen mitään sanonut, vaikka harmittikin mieltä tuo tavaton kiitos, mitä varsinkin isänsä tavallisesti oli kyllin saita kenestäkään ihmisestä lausumaan.
Puhe oli kauppiaan veljentyttärestä, neiti Hilma Heikkisestä, jolta oli vasta tullut kirje, missä ilmoitti tulevansa sedän luo kyläilemään ehkä parin viikon ajaksi.
Ja vanhukset olivatkin siitä hyvillään, sillä he pitivät hänestä paljon.
Mutta Anttia se ei miellyttänyt.
Hän ei tosin häntä tuntenut, eikä ollut edes nähnyt häntä sittenkuin lyseon alemmilla luokilla ollessaan, jolloin Hilma niinikään aloitteli koulunkäyntiänsä tyttökoulussa. Siis ei hän itse puolestaan tiennyt, millainen koko tyttö nyt oikeastaan oli. Vanhempiensa kertomukset hänestä eivät Anttia vain miellyttäneet. Sillä sellaisessa naisessa, joka toimii itse asioitaan kuin mies, ei voinut olla rahtuakaan naisellista hienoutta ja viehättäväisyyttä, arveli Antti.